Myös runoissa on manalaisen merkitys kertosanoin ja kuvauksin tarkoin osoitettuna.
A. Ikimennehen ihoon,
Manalaisen vaattehesen,
Helmoin hengenlähtenehen.
B. Manalainen maasta nouse,
Hiuksi toinen hirveänä,
Pääkakara kauheana!
Vainajainpalvonta edellyttää tietysti uskoa elämään kuoleman jälkeen ja manalle menneitten jatkuvaan vaikutukseen maanpäällä. Siihen liittyvät aineelliset antimet edellyttävät lisäksi, että vainajilla kuvailtiin edelleen olevan yhtäläiset asunnon, vaatteen ja ruuan tarpeet kuin heidän eläessään. Venäjän Karjalan vanhimmissa kalmistoissa tapaa jäännöksiä salvoksista, jotka peittävät vainajan hautaa. Ne on tehty aivan samaan tyyliin kuin Venäjän Karjalan vanhat asuinrakennukset, salvettu pienistä pyöreistä hirsistä ja taitekatolla varustettu. Katelaudat ovat alapäissään pitkin reunaa veistetyt uurrosmaisille leikkeleille. Tämän rakennuksen vieressä tai päällä on leikkauksilla kirjattu puupylväs, jonka ylipäätä peittää niinikään koristeellinen pienoiskatto.
Suomen itä-Karjalassa näkee haudalla neljä hirsikerrosta korkean rakennuksen, jonka päällä on räystäskatto ja päädyssä pieni ikkuna-aukko. Tästä ikkunastaan, jonka punaisia pieliä itkuvirsissä kuvataan, uskottiin vainajan voivan seurata elävien toimia.
Ikkunaksi tehtiin myös Inkerissä arkun päähän tai toiseen kupeeseen neliskulmainen 1-2 tuuman mittainen reikä, "että näkisi" vainaja.
Hautalöydöt Käkisalmen kihlakunnassa, joiden mukaan muinaissuomalainen mies ja nainen on kuvattu Kalevalan selityksiä varten, todistavat, että vainajat haudattiin juhlatamineissaan ja että hän sai mukaansa niitä aseita ja työkaluja, joita eläessään oli käyttänyt. Nykyäänkin Suomen itä-Karjalassa vainaja puetaan pyhävaatteisiin ja ohuesta nahasta ommeltuihin uusiin jalkineisiin. Myös Hämeestä on tietoja, että ruumis oli hyvin puettava, sen ylle pantava vihkiäisvaatteet ja sukat, tai yleensä paraat vaatteet, kintaat käteen ja lakki päähän. Sirppi ynnä muita työkaluja muistellaan vielä pohjois-Karjalassa hautaan pannun. Muualla Suomessa vainajalle mukaan annetut esineet ovat uudenaikaisempia, hänen kuvitellun matkansa varusteita: keppi ja rahakukkaro sekä pikilanka, neula ja naskali ynnä nahkapalanen, ilmeisesti matkalla kuluvien jalkineitten paikkaamiseksi.
Viimeistä jäännöstä vanhasta käsityksestä, että vainajan oli saatava ainakin osa jälkeenjääneestä omaisuudestaan, edustaa tieto Savosta. Ruumista rekeen pantaessa oli särjettävä jokin talon parain kappale ja sanottava: "tuon saat, mutta et muuta". Sitten kuolleen henki ei hautauksen perästä enää tullut vaatimaan mitään. Niinikään Inkerissä isäntä- tai emäntävainajaa tuvasta ulos vietäessä kierrettiin hänen nimikkolusikallaan arkku kolmesti, jonka jälkeen lusikka rikottiin ja kappaleet nakattiin arkun jäljestä sanoen: "siinä on osasi, muuta et saa". Se tehtiin, ettei vainaja hautaamisen jälkeen enää tulisi perintöjakoa tekemään.
Enimmän huomiota vaati vainajan ruuasta huolenpito, joka ei ollut yhdellä kerralla suoritettu. Suomen itä-Karjalassa pidettiin ruumis kolme yötä sisällä ja vietiin jo silloin ruokia vainajan syötäväksi. Varsinais-Inkerissä piti kuolleella olla myötäänsä ruokaa vieressään. Hautaan vietäessä otettiin mukaan hernepata, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa oli; nämä haudattiin ruumiin kera. Myös muutamin paikoin Hämeessä ja Savossa pantiin arkkuun eväiksi leipää ja lihaa, ja yleisesti Suomessa viinapullo.
Tärkeintä kaikesta oli elukan teurastaminen yhteisateriaa varten, johon vainajan uskottiin ottavan osaa; teuraan luut ja muut jäännökset jätettiin vainajalle sitä varten, että hän niistä saisi itselleen vastaavan eläimen toisessa elämässä.
Mainituista karjalaisista hautalöydöistä voimme päättää eläimiä tapetun, keitetyn ja syödyn haudoilla, jonne luut ja liemen tähteet kattiloineen jätettiin. Vielä on säilynyt monin paikoin Suomessa tapa isännän tai emännän kuollessa tappaa nautaeläin hautajaisia varten siinä uskossa, että vainaja muuten vie lehmä- ja hevosonnen, että hän tappaa lehmiä ja ottaa siten kuitenkin osansa. Joka sääli lehmäänsä, teurasti ainakin kukon, ettei vainaja veisi isompia eläimiä. Sekin, joka tästä vanhasta tavasta pyrki vapautumaan, löi varmuuden vuoksi lehmän peräimillä arkun kanteen, etteivät elukat ikävöisi ja kuolisi vainajan jälkeen. Samassa tarkoituksessa pantiin isännän ruumiskirstuun hiiltä ja poroa liedoksesta lausuen: "siinä on lehmäsi ja siinä on lampaasi!"