Peijaisateria on aikaa myöten siirtynyt hautausmaalta vainajan kotiin. Hämeessä kuitenkin muistellaan pitkämatkalaisten pitäneen hautajaisia kirkonkylässä, mukanaan ruokaa, paistia ja viinaa. Taikka oli mukaan otettua viinaa, lihaa ja leipää syöty kirkonmenojen aikana pappilan saunassa, vaikka erikseen vielä oli vietetty kotona peijaiset. Pohjois-Karjalassa oli entisaikaan talon-haltian kuoltua papille vietävä lehmä sidottu hautausmaan koivuun joksikin aikaa; siitä tavasta oli luovuttu, sitten kuin papit ottivat vastatakseen, ettei vainaja tehnyt onnettomuutta.
Johannes Häyhä Kuvaelmissaan itäsuomalaisten vanhoista tavoista eroittaa hautajaispidot, jotka pidettiin ennen hautaamista, niin sanotuista maahanpanijaisista, joita pidettiin ruumiin hautaan vietyä ja joissa uusi joko isäntä tai emäntä nostettiin. Maahan-panijaisiksi oli ruumisrokka keitetty pavuista ja raavaan ynnä sian lihasta. Kahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, oli varattu pöydälle, jolle vielä oli jokaista varten asetettu ryynipiirakka omenapiirakan päälle. Olutta tarjottiin vieraille juotavaksi ja hevosillekin mitattiin kauroja kapallinen jokaiselle. Toiset tiedonannot samoilta seuduilta mainitsevat hernerokan välttämättömänä ruokalajina ja lisäävät, että vieraitten oli tullessaan, niinkuin yhteiseen uhrijuhlaan ainakin, tuotava herneitä ynnä muita ruoka-aineksia sekä viinaa.
Kotonakin vietetyissä maahanpanijaisissa kuvailtiin vainajan itsensä olevan läsnä, senvuoksi ei saanut liikauttaa pöytää eikä murentakaan pöydän alta, jossa vainajain uskottiin ottavan osaa ateriaan.
Jos yhtäkaikki, kun vainaja oli haudattu, onnettomuuksia rupesi tapahtumaan, niin se varmasti merkitsi, että joku lyyli oli jäänyt toimittamatta. Silloin kutsuttiin vieraat uudestaan ja pidettiin toiset hautajaisten tapaiset pidot, joissa korjattiin mikä oli laiminlyöty. Näillä pidoilla oli sama nimitys yön-istujaiset kuin ensimäisillä valvojaisilla vainajan kuoltua.
Jatkuvaa huolenpitoa vainajan elannosta kuvailee Agricolan värssy: "kuolleitten hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin ja itkettiin". Vielä nykyisin Inkerinmaalla muistellaan, miten inkerikot veivät kattilat haudalle, söivät siellä ja itkivät, jättäen myös vainajille ruokaa. Kalmoilla käydessä täytyi vähintään puolet ruuista saada menemään. Osa kaadettiin maahan, niinikään pullosta viinaa. Samalla pantiin paloja ristin päälle lintujen osaksi, — Suomen karjalaiset uskoivat kuolleitten syöneen, kun linnut olivat käyneet. Seuraava osa annettiin kerjäläisille, joita niinikään pidettiin vainajan edustajina ja nimitettiinkin niiden kalmoilla esiintyessä olemattomiksi.
Suomalaisia itkuvirsiä ei ole vielä tutkittu, jotta voisi sanoa, missä määrin ne ovat mukaelmia venäläisistä. Huomattava kuitenkin on, että kaikilta kreikanuskoisiltamme niinkin lännestä kuin Liperin Taipaleelta, samoin kuin Viron puolella juuri setukaisilta, on muistiinpantu itkuvirsiä. Inkerinmaalla sinne aikoinaan muuttaneet luterilaisetkin niitä laulavat, nähtävästi siellä vanhastaan asuvilta naapureilta opittuansa, kuten esim. kaularistin mainitseminen heidän itkuissaan todistaa.[23]
Henrik Lättiläinen mainitsee virolaisten ruumiita roviolla polttaessaan pitäneen peijaisia monenlaisin valituksin ja juomingein. Mutta olivatko mainitut "valitukset" (lamentationes) runomitallisia lauluja, ei hänen tiedonannostaan selviä. Määrättyjen muistinpäivien viettämisen, kuten 3:nnen, 9:nnen ynnä 40:nnen kuolinpäivästä lukien ynnä viimeksi vuosipäivän, jollekulle rikkaalle vielä kolmivuotispäivän, ovat kreikanuskoiset suomalaiset ilmeisesti venäläisten esimerkin mukaan järjestäneet.
Tärkein muistojuhla, joka kaikille vainajille pidettiin, oli kuusviikkoiset, joita Inkerinmaalla nimitettiin myös maahanmättäjäisiksi ja joita siellä vietettiin kuudentena pyhänä peijaispyhästä lukien. Toisina muistinpäivinä suoritti kalmoilla käynnin yksi henkilö, tavallisesti nainen, muitten omaisten odottaessa kuolleen kotona. Mutta kuusviikkoisille, joita varten erityisesti valmistettiin juhlaruokia, keitettiin olutta ja siistittiin pirtti, ainakin pöydän alus, "vainajain tila", kutsuttiin koko vainajan suku. Yhdessä käytiin kalmoilla ja vietiin kalmoilliset aikaisemminkin haudatuille sukulaisille; itsekullekin annettiin, paitsi viinaa, piirakka, kakku ynnä kananmuna, joka oli kalmistossa rikottava. Kun oli vainajan kotiin palattu, pantiin ruoka pöytään ja siihen vain yksi lusikka, ettei tulisi muita vainajia syömään kuin oman suvun. Talon vanhus, savusteltuaan pöydän ympäryksen ja aluksen, ripoitteli suoloja, herneitä ja munaa pöydälle; sitten vasta päästi väen pöytään. Näitä murusia ei ollut kenenkään lupa syödä. Sitä paitsi pistettiin joka paistolajista murunen pyhäinkuvahyllylle, koloon, vainajien nautittavaksi ja annettiin siellä kauan olla. Aterioimisen aikana lauloi joku nainen eteisessä itkuvirttä, jossa pyyteli vainajia tulemaan odottelevien sukulaisten joukkoon. Aterioittua mentiin siinä järjestyksessä kuin oli noustu pöydästä ulos oven eteen kujalle ja ristittiin silmät kalmoille päin. Samalla pisti jokainen maahan pystyyn päretikun tai vitsanoksan kepiksi poistuville vainajille.
Suomen itä-Karjalassa kutsuttiin kuusnetälisiin sukulaiset kokoon ja, jos talo oli varakkaanlainen, teurastettiin lehmä. Ennen ateriaa käytiin hautausmaalla ja tuotiin sinne muiden hevosten kera yksi ilman ajajaa valjastettuna tyhjän reen eteen, jonka yli oli levitettynä valkoinen hursti; tämän tarkoituksena oli kuljettaa vainajain henkiä sukutaloon. Aterian loputtua läksivät naiset itkuvirttä laulaen pyytämään näitä vainajia tulemaan tupaan muistajaisjuhlille. Kutsumattakin uskottiin vainajan kuusi viikkoa kuolemansa jälkeen kotona käyvän. Silloin asetettiin vainajan varalle pyhäinkuvain alle syötävää, jota eivät muut liikuttaneet.
Tverin Karjalassa pidettiin vainajaa varten kuuteen viikkoon saakka pirtin parassopen kohdalla käsiliina, johon tämä "kotiin käydessään" voisi pyyhkiytyä.