Samoin on Gotlannin välittämä kauppayhteys tuonut Vuojolaisia ja kenties kaukaisempiakin kauppiaita Suomeen, jotka usein jäivät tänne talvehtimaan. Silloin tuli helposti solmituksi lemmensuhteita, jotka toisinaan muukalaisen kokonaan maassa pidättivät; ainakin säilyi muisto hänen käynnistään jälkeläisten sukunimessä.
Missään tapauksessa nämä tilapäiset lisät eivät voineet vaikuttaa kansallisessa suhteessa, ne luonnollisesti sulautuivat vakinaiseen väestöön. Suomessa oli suomalainen kansallisuus pakanuuden ajan lopulla niin täydesti vallitseva, ettei sen asemaan maassa enää voinut muutosta aikaansaada myöhempikään joukkosiirtyminen Ruotsista Suomen rannikoille.
Tänä Suomen kansallisimpana aikana, noin 700-1100:n vaiheilla, syntyi suomenkielinen sankarirunous. Huomattava on, että runoissa mainitut sankarit eivät ainoastaan olleet runojen laulajia, vaan myös niiden sepittäjiä (virsiseppä, virret takoi). Tämä todistaa, että nekin, joiden sukunimi ja siis sukujuuri mahdollisesti on vierasperäinen, ovat olleet kieleltään suomalaistuneitten jälkeläisiä.
Kuvatun sankariajan vaikutus ulottuu keskiajalle, jolloin ylemmätkin säädyt pääasiallisesti käyttivät suomea puhekielenään. Myös keskiaikaisen kansanrunouden, sekä ritari- että legendarunouden, luomiseen ovat ottaneet osaa Suomen kansan aateliset ja hengelliset johtomiehet. Vielä uuden ajan alussa ruotsalaisesta rannikkopitäjästä lähtenyt Mikael Agricola pitää luonnollisimpana tehtävänään perustaa suomalaisen kirjakielen.
Viimeksi ovat mainitun kansallisuudellemme perustavan ajan jalot hengentuotteet, jotka kauimpana syntymärannoiltaan Suomen syrjäisimmillä saloseuduilla olivat saaneet vuossataisen turvapaikan supisuomalaisen karjalaisen väestön uskollisessa muistossa, kätköstään löydettyinä ja Kalevalaan koottuina uudelleen herättäneet suomalaisten uinahtaneen kansallistunnon.
Runollisia nimenmuodostuksia
Tähän saakka tarkasteltujen nimien joukossa olemme usein tavanneet puhtaasti runollisia muodostuksia ja väännöksiä. Milloin on joku mainesana personoitu milloin joku käsittämättömäksi käynyt nimi tunnetumman sanan kaltaiseksi mukaeltu. Etenkin naispuolisella -tar päätteellä on itäsuomalainen runo ollut valmis luomaan nimiä semmoisillekin henkiolennoille, joiden naisellinen sukupuoli ei ole mitenkään itsestään selvä tai joiden esikuva on todistettavasti miespuolinen.
Miten suomalainen Runotar on leikitellen luonut tarumaisia nimiä, näkyy paraiten muutamasta Raudanluvusta, jonka vanhin muistiinpano on Savosta vuodelta 1692.
A. Rauta on colmen jaettu:
Kassari kiutarille,
Miekka melveterille.
Sirpi kaurietarille,
Kirves iskieterille,
Kassari kiutarille,
Keihäs syöxeritille,
Muut raudat muruttarille,
Veitzi vijlieittille.
B. Viikate Virottaria,
Sirppi Siikaattaria,
Kassara Kavottaria,
Veitsi Veikaattaria,
Kirves Killahattaria.
Kirves on eri toisinnoissa joko Iskijättäriä, Killahattaria (vrt. killahuttaa, 'panna kumoon') tai Köykkäyttäriä (vrt. keikahuttaa), taikka myös Kivuttaria. Kassara on samoin Kivuttaria (ikäänkuin kivun tuottajasta käytetyn tutun haltiannimen mukaan), joiden muunnoksina lienee pidettävä Kivettäriä ja Kavottaria, taikka Kalattaria (vrt. kalata, kalauttaa). Sirppi on Kauriettaria eli Kauru[h]uttaria (kauriita, 'koota sirpillä') tai Siirattaria (vrt. siera, 'kovasin') eli Siika[h]attaria. Viikate on Viilattaria, Virottaria ja Väinä[h]ättäriä. Virottaret johtunevat Lapsenpäästörunon säkeestä: "tuo'os viikate Virosta!" Veitsi taas on Viiliättäriä, Veika[h]attaria (vrt. veikata, 'ylvästellä') tai Helppeyttäriä. Vielä omistetaan miekka Meluattarille, keihäs Syöksijättärille ja muut raudat Muruttarille. Viimeksimainittu nimi saa selityksensä muunnoksesta: suomuro Murottaria, joka, samoin kuin tähän kuuluva "rauta Ruostehettaria", tavataan liittyneenä toiseen säeyhteyteen.