Selvästi mielikuvituksellisia muodostuksia on vielä erilaisissa säkeistöissä, joista muutamien esittäminen riittänee.[158]
A. (Maidon luvussa): Anna vilja puuttumaton, väsymätön Väinön juuri, kanervan Kukattarelta. heinän Helpehettäreltä! B. Luonta Kankahattaren, painama Sinettären. (vrt. Painanta sinervällä). C. (C-E Tulensynnyssä): Veljekset on veen kalaset, sisarekset sotkokset, kälykset kätevät naiset, D. Veljeksetpä veen kala[se]t, sisarekset Sotkottaret. E. Sisarekset Sotkottaret, kälykset käpeät naiset.
Puhtaasti runollisia paikannimiä huomattakoon lopuksi muutamia. Luultavasti Häärunoihin alkuansa kuuluvia ovat sekä suomen- että vienanpuolisessa Kilpakosintarunossa tavattavat Lemmenlahti ja Simasaari eli Simosalo.
A. Katsoo, ka pursi tulevi tuon puolen Simatsaarta, [l. Siimet saarta], tämän puolen Lemmenlahta. B. Ajetahan kirjokorjin maapuolin Simosalosta, lasetahan laivoin suurin selänpuolin Lemmenlahta.[159]
Iivana Kojosen pojan runon aunukselaisessa toisinnossa muodostuneena ja siitä vienanpuoliseen Laivaretkeen siirtyneenä tavataan Nälkäraunio eli Nälkäniemi.
A. Jopa tupa tuuloittavi,
Nälkäraunio näkyvi.
B. Laski päivän, laski toisen.
Jo näkyvi Nälkäniemi,
kylä kurja kuumoittavi.
"Onko linnassa lihoa?"
Se verraton nimistön rikkaus ja vaihtelevaisuus, joka on suomalaiselle kansanrunolle ominaista, on suurimmalta osaltaan itäsuomalaisten runolaulajain ansiota. Yhtä vähän kuin muussa suhteessa ovat he nimistöön nähden, rajoittuneet heille uskotun runoaarteen säilyttämiseen. He ovat sitä ehtymättömällä mielikuvituksella kartuttaneet ja sammumattomalla tunteen tulella kirkastaneet. Itä-Suomen väestössä, joka ammoin maahan saapuneena kaakon puolelta on niin kauan kuin tiedämme muodostanut kielellisesti yhtenäisen kansallisuuden, on säilynyt enemmän alkuperäistä kielivaistoa, joka muun muassa ilmenee onomatopoieettisten eli luonnon ääniä kuvailevien sanojen muodostamisessa. Samaa luovaa kielivaistoa ynnä karjalaisten haaveilulle herkkää mieltä on meidän etupäässä kiittäminen siitä viehätyksestä, jonka runojemme tarullisen nimistön tarkastaminen tarjoo.
Jumala.
Läpikäytyämme suomalaisten jumalainnimitysten pitkän sarjan, sekä niiden, joita suomalaiset ovat eri aikoina todellisessa palvonnassaan käyttäneet, että niiden, joita ainoasti heidän mielikuvituksensa on runokielen koristeeksi luonut tai muodostellut, on itse jumala nimen käytäntö ja merkitys vielä tarkastettavana. Kuten ennen on huomautettu, ei jumala sanan johto ja alkuperäinen merkitys ole suomalaisten ainesten avulla ratkaistavissa. Mutta sen esiintyminen runoissamme ei silti ole vailla mielenkiintoa.
Jo Lencqvist, joka oli sitä mieltä, ettei jumala ollut minkään vanhan epäjumalan ominaisnimi, vaan jumaluusolentoa yleensä merkitsevä ja alkuperäiseen Jumalan tuntemiseen viittaava sana, huomauttaa sen monikollisesta käytännöstä runoissamme. Esimerkkinä hän mainitsee säeparin Pietari Bångin v. 1675 julkaisemasta Karhunpyytäjän runosta: