Vielä viittaa Castrénin mielestä Ukon ja Jumalan yhteyteen tämän mainesana ilmoinen. Kristittyjen Jumalalle sitä tuskin voinee omistaa, ainakaan seuraavantapaisessa rukouksessa (UK 15: 352-62):
Itse ilmoinen Jumala, valjastele varsojasi, — aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen.
Castrénin todistelu, joka perustuu Ukko ja Jumala sanojen yhteyteen, edellyttää, että Ukko runoissa olisi säilyttänyt alkuperäisen merkityksensä. Niinkuin olemme nähneet on se kuitenkin useimmissa tapauksissa sulautunut kristilliseen Isäjumalan käsitteeseen. Silloin on aivan luonnollista että Jumala juuri Ukkoon määreenä tai kertosanana liittyy. Löylyn luvussa Jumalan kertosana Iso (käsikirj. Isä) ilman on samoin kristillistä Isäjumalaa tarkoittava. Väinämöisen rukous: "tule purtehen Jumala", on vastaavassa kansanrunossa Pietarin ja Annan (< Antin) lausuma Jumalan pojalle heidän myrskyisellä laivaretkellään:
Sä kuulu Jumalan poika, tule purtehen Jumala!
"Itse ilmoiselle Jumalalle" osoitettua rukousta Kalevalaan sovitellessaan on Lönnrot, samoin kuin edellisessä kohdassa, jättänyt pois rinnakkaissäkeen: "Itse henki Herra Jeesus".
Useimmissa tapauksissa, kuten Castrénkin myöntää, on Jumalan kristillinen merkitys epäilemätön. Jumala, Herra, Luoja ja Jeesus käytetään yleisesti toistensa kertosanoina. Niitä kuvaillaan samoin mainesanoin, samoine ruumiinosineen ja esineineen, samoine henkisine kykyineen ja vaikutusaloineen. Tosin eroitetaan välistä Jumalan poika ja itse Jumala, esim. Päivänpäästössä:
Jumalaisen aino poika, Kiesuksen käpeäkäsky, Luojan luonnepalkkalainen, ei voinut päivättä elellä — kysyi Luojalta luvaista, Jumalalta itseltähän.
Mutta tässäkin esimerkissä on Kiesus Jumalan ja Luojan, eikä pojan vastineena.
Seuraavassa loitsussa nähdään erikseen puhuteltuna ensin Herra Jumala
Kristuksen merkityksessä ja sitten itse Isäjumala.
Anna Herra henkeäsi, suutasi sula Jumala! — Sinä itse Isä Jumala, tehkös vielä terveheksi!