Erikoisnimeksi on Jumala käsitettävä silloinkin, kun se vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta on joutunut Pahan, Pirun eli Hiiden kertosanaksi.
A. Piru päätyi kuulemassa,
Jumala tähyämässä.
B. Jumalan sysimäkiä.
Hiien hiilikankahia.
Kysymyksenalaista on myös, eikö silloin, kun ihmisen oman haltian eli onnen kertosanana on Jumala, haltiatakin ole käsitetty kristilliseltä kannalta (vrt. s. 226).
A. Jumalani jukkeroinen,
haltiani kekkeroinen!
B. Kun näkisin onneni,
Jumalani huomajaisin.
Haltiannostatus on nähtävästi vaikuttanut seuraavaan Karjanlukuun, jossa "halliparta" on "haltiani" ja Jumala "luontoni" asemella.
Metsän hiili halliparta! Nouse notkosta Jumala, haon takoa halliparta, anna rauha raavahille!
Yleisessä merkityksessä käytetty on jumala tietysti silloin, kun se on toisen jumaluusolennon määreenä. Mutta useimmiten on sen pääsanana kristillisen pyhimyksen nimi. Runoissa on Maaria "puhas jumala" tai "maahinen jumala", Jyrki "karjan kaunis jumala", Tahvanus "soimen suomija jumala" tai "jumala hevosten herra" ja häntä tarkoittava Teppo "tiejumala", Johanneksesta vääntynyt Juonetar on "metsän jumala". Pyhimyksistä olemme nähneet puhekielessäkin käytetyn nimityksiä, joiden jälkiosana on jumala: "kalajumala", "lehmien jumala", "lammasten jumala", "ruttotaudin jumala". Pyhimyksiä lienee myös silloin ajateltu, kun on rukoiltu:
Saakohon jumala joku
kaikki päästöt päästämähän![160]
Myöhempitekoiselta tuntuu vetehisen nimitys: "Karjalan kalajumala".
Maanhaltia tavataan pari kertaa nimitettynä maanjumalaksi.
A. Maan, manteren jumala!
B. Maan maahinen jumala!