Nämä epäilemättä yhteissuomalaiset vainajain muistojuhlat ovat kahden puolen Suomenlahtea säilyneet katolisen kirkon muistopäivien turvissa, jolloin uskottiin henkien kiirastulen vaivoista vapautuvan ja kotona käyvän. Mutta toiselta puolen on näiden katolisten päivien vietto, joka luterinuskoisilla skandinaaveilla on vähiin jälkiin muististakin kadonnut, suomalaisilla ja virolaisilla säilynyt juuri heidän vanhemman tapansa perustalla.
Muinaisuudessa vuotuinen vainajain palvonta on vaatinut pitemmän ajan kuin muutaman päivän. Virolaisilla hingede aeg, 'henkien aika', jolloin kuolleitten kuviteltiin käyvän kotonaan, kesti Mikkelistä, syyskuun 29 päivästä lokakuun 28:nteen taikka lokakuun 1:stä marraskuun 1 päivään. Sillä kuulla, josta lokakuun virolainen nimitys hingekuu on johtunut, pidettiin hiljaisuutta tehden työtä vain kolmena viikonpäivänä ja ruokittiin vainajia vieden ylisille lihaa vadissa. Toisten tiedonantojen mukaan se ulottui Martinpäivään, 11:nteen marraskuuta, jonka virolainen nimi on mardi- eli kooljakuu 'Martin (< martaan?) l. kuolijan kuu'. Koko aikana ei saanut leikkiä eikä tanssia, ei edes ääneen puhua. Kaikki asunnot siivottiin. Ruokia ja juomia asetettiin yöksi pöydälle. Vieriinpä niitä asuinrakennuksen tai navetan ulkopuolellekin, koska kaikki henget eivät tohtineet tulla tupaan.
Henkien ajan suomalainen vastine on jakoaika, jolloin oli kaikin tavoin oltava hiljaa. Itäisellä Uudellamaalla se oli Pyhäinmiesten päivän aika Mikonpäivästä eteenpäin, Hämeessä ja etelä-Pohjanmaalla viikko ennen ja viikko jälkeen Pyhäinmiesten päivän; Savossa ulottui "uusi" jakoaika Pyhäinmiesten päivästä Martinpäivään, vaan "vanha" Katrinpäivään (25/11) asti. Inkerinmaalla on jakoaika joko Mikkelin ja Pyhäinmiesten päivän tai tämän ja Martinpäivän välinen.
Jakoajan nimityksen on kansa selittänyt siten, että silloin eläimet "jakaillaan", s.o. tapettavat teurastetaan ja eroitetaan ne, jotka jätetään talveksi; silloin myös eläinten ruoka "jaetaan". Mutta luultavammin on tällä tarkoitettu vuoden jakoa eli vaihdetta. N.s. vuodenalkajaiset mainitsee E. Castrén Olavin päivän (29/7) ja kekrin välillä. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kussakin talossa noudatettiin omaa perinnäistä tapaa. Ennenkuin ne oli pidetty, ei saanut antaa mitään elukkaa pois talosta. Juhlaksi tapettiin lammas, johon eivät mitkään eläimet saaneet koskea, ennenkuin ihmiset olivat syöneet lihat loppuun sekä päästä että jaloista. Senvuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä; lampaan sisälmyksetkin kaivettiin maahan petolinnuilta suojaan.
Varsinais-Suomessa vuodenalkajaisia vielä muistellaan vietetyn silloin, kun ensimäistä uudisleipää syötiin. Hämeessä niitä pidettiin suvitoukojen korjuun loputtua Mikkelin ajoissa, kun kaikki peltotyöt olivat päättyneet, Uudellamaalla heti Pyhäinmiesten päivän jälkeen ja samoin etelä-Pohjanmaalla sitten kun oli ensin pidetty keyriä eli loppiaisia.
Vaikka vuodenalkajaiset siis mainitaan erikseen kekristä, on kuitenkin mahdollista, että ne ovat alkuperäisesti saman juhlan nimityksiä. Huomattavaa on, että edellinen on säilynyt etupäässä länsimurteen alalla, jossa keyri sanan merkitys enimmäkseen on yleistynyt minkä hyvänsä juhlan jälkipäivää osoittavaksi.
Suomalaisten jakoaika ja etenkin virolaisten henkien aika liittyy läheisesti lättiläisten vainajilleen omistamaan neljän viikon aikaan (29/9 — 28/10) — Skandinaavit sitävastoin uskoivat henkien olevan liikkeillä joulun aikana. Entiseen aikaan, jolloin Ruotsissa vielä oli joka talossa sauna, väki jouluiltana kylvettyään lämmitti saunan uudelleen vainajia varten. Näille myös jätettiin ruokaa ja juomaa pöydälle ja vuoteet tyhjiksi; itse nukuttiin lattialla oljilla.
Ruotsalaisilta ovat joulunpitämykset suomalaisillekin levinneet, länsiosissa maatamme syrjäyttäen vanhemman kekrinvieton, kuten myös nimitys jouluköyri sattuvasti osoittaa. Hämeessä talonisäntä asetti jouluna vaarivainajalle ruokia johonkin eri paikkaan. Savossa piti isännän Tahvananpäivän aamuna pimeällä lämmittää sauna haltioille; ennenkuin nämä olivat kylpeneet eivät sinne saaneet muut mennä.
Paitsi itse joulun nimeä ovat suomalaiset lainanneet myös skandinaavilaisen vainajainkulkueen nimityksen julfolket, 'joulu-kansa', muodossa jouluemät. Satakunnassa sillä nimellä kutsuttiin kummallisesti puettuja ihmisiä, joita kaiket joulunpyhät, Tapaninpäivästä alkaen loppiaiseen asti, kävi taloissa. Naisilla oli yllään miesten vaatteet ja päinvastoin, tavallisimmat olivat valkoiset puvut. He eivät koskaan puhuneet mitään. Ilmeistä on, että nämä jouluemät eli joulumuorit (Hämeessä), samoin kuin Keyrittäret itä-Suomessa, edustivat vainajain henkiä.
Yhteistä loka-, marras- ja joulukuulle on vuodenajan pimeys, jonka uskottiin olevan suotuisan henkien liikkumiselle, samoinkuin vuorokaudessa yön hetket olivat niiden ilmestymiselle otollisimmat.