Mutta valoisimpinakin vuodenaikoina viettämiimme kristillisiin juhliin, kuten laskiaiseen, pääsiäiseen, helluntaihin ja juhannukseen, on katolisella ajalla liittynyt vanhaa vainajainuskoa, kuten M. Varonen teoksessaan on osoittanut.
Tämä uskonto on kautta aikojen vallinnut ihmiselämän koko toiminnan. Kaikissa pyhäin vietoissa ja arkielämän askareissa on vainajia muisteltu. Jokaisessa yrityksessä on niiden apua tarvittu ja jokaisesta saavutuksesta niille esikoiset annettu. Kuvaavaa tälle elämänkäsitykselle on rajakarjalaisen menettely. Kun rupeaa kylvämään, siitä kutsuu heimokunnan: "tule, taattoseni, katsomaan, kasvattamaan viljaa minulle". Kun kasvaa hyvä vilja, siitä taas syömään kutsuu "hänen henkensä tähden" antaen kerjäläisellekin palasen.
Kalma ja Tuonela eli Manala.
Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden asukkaiden valtias oli nimeltään Kalma, mutta Tuonelan eli Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä Tuoni ja Mana.
Kalma sanaa vastaa samojedilaiskielissä kolmu eli halmer, joka merkitsee ruumista tai vainajan henkeä. Mordvassa kalma eli kalmo tarkoittaa hautaa. Sama merkitys on kalmalla useissa yhteissuomen murteissa Virosta kautta Inkerin Venäjän Karjalaan. Runokielessäkin se välistä ilmaantuu, kuten vienanpuolisissa Kuolonsanomissa Kullervolle (vrt. UK 33: 260, 36: 228).
A. Kuollut maahan pantanehen, hautahan hakattanehen; sija on maassa kuollehella, kalmassa kaonnehella. B. Millä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon.
Viimeksimainittu säepari on tosin yksinäinen muunnos yleisempää ensimäistä, johon keskimäinen säepari on yhtä tilapäisesti lisätty, mutta kaikessa tapauksessa ne todistavat sanan käytännöstä itse laulupaikalla.
Suomenkielessä kalma Renvallin sanakirjan mukaan merkitsee ruumista ja kuolemaa. Välittäviä merkityksiä ovat kuolleen ja kuolleesta lähtevän tautiolennon, joka alkuansa on ollut sama kuin vainajan henki.
Selvästi ruumiin merkitys on kalmalla Ohdakkeittenpoistamis-sanoissa. Pellosta otetaan yhdeksän ohdaketta juurineen ja pannaan ruumiinarkkuun tai hautaan, lausuen:
Min verran kalma kasvanevi, mies Manalle mentyänsä, sen verran minun pellossani — okahasi eistyköhöt!