Haudassa lepäävän ja luurangoksi muuttuneen kuolleen kuvan saamme seuraavista Kalman puhuttelusanoista:
A. Nouse kalma kankahasta — jop' olet viikon maata maannut. B. Jos lienet kalma kankahasta, someresta hoikkasormi.
Yksityisen tautiolennon merkityksestä, joka on runoissa yleisin, näyttää kehittyneen yleinen taudin, kuolettavan taudin ja viimein kuoleman käsite.
A. Kyllä tieän kalman synnyn, arvoan on tauin alun? emosi pelto pensahassa, isäsi sarka sammalessa, B. Tuolt' on kalma annettuna Eevan, Aatamin alusta.
Jälkimäinen Kalmansynty on ilmeisesti kristillisperäinen.
Raamatullinen on myös mielikuva suutansa avaavasta Surmasta eli
Kalmasta (vrt. UK 13: 153-6):
Liukoi Surman suun eitse,
Kalman kammarin perätse.
Surma suuresti sanovi.
[S. suutansa avasi],
Kalma päätä kallistavi
[K. näytti kahta hammastansa].
Sitä merkitystä, missä Castrén väittää Kalmaa tavallisesti käytettävän, nimittäin maanalaisen jumaluusolennon, minkä tehtävänä oli keijuisten eli männingäisten kaitseminen, ei tällä sanalla ole enempää kuin Tuonella, johon Castrén arvelee Kalmaa runoissa alituisesti sekoitettavan.
Tuonikaan ei alkuaan ole merkinnyt kuolemaa, niinkuin Castrén yhdistäessään sitä saksalaiseen tod ja kreikkalaiseen thanatos on olettanut, vaan kuollutta. Tästä vainajan merkityksestä on norjanlapin duodna "raukka" sanan merkitys johtunut; ruotsinlapin tuon eli tuona, gen. tuonen on myöhempi suomalainen laina. Tuoni sana on germanilaisperäisenä yhdistetty ruotsalaiseen dana-arf, 'valtiolle joutuva sukulaisitta kuolleen perintö'.
Kuolleen merkitys on tuonella selvästi silloin kun sen kertosanana on manalainen, kuten Tuonelta kosinnan säkeistössä:
Tuoni istui tien selällä,
manalainen maan rajalla.