Meillä suomalaisilla ei ole mitään omia kirjallisia muistomerkkejä pakanuuden ajalta, jotka valaisisivat esi-isiemme uskontoa, kuten skandinaaveilla jo riimukivissään ja sitten uskonvaihteen aikana Islannissa kirjaanpannuissa n.s. Edda-lauluissa. Eivät myöskään vieraat retkeilijät, valloittajat ja käännyttäjät suomalaisten sisäiseen elämään ole huomiota kiinnittäneet. Skandinaavein historiallisissa tarinoissa tosin usein kuvataan finnejä taitavina noitina, mutta tällä nimityksellä tavallisesti tarkoitetaan lappalaisia, kuten jo Porthan on huomauttanut, ja tarinain sisällys on suureksi osaksi muualta kulkeutunutta, pohjoismaiden oloihin sovellettua lainatavaraa. Thore Hundin ja Karlin tunnetussa seikkailussa n.s. bjarmein maalla v. 1026 mainitaan ensikerran jómalin kuva, jonka muisto on säilynyt sen johdosta, että nuo rosvo-kauppiaat tältä kaikki kalleudet riistivät ja pään poikki hakkasivat.
Paitsi jumala sanaa on myös sana usko vieraskielisen tekstin sisältä löydetyksi luultu. Vanhempi ruotsalainen riimikronikka kertoo yrityksestä pakanallisia karjalaisia vastaan v. 1299 tai 1300, mitenkä ristiretkeläiset:
tappoivat kansaa ja polttivat huoneet ja useat uskot ("vsko") vanhat ja uudet, he särkivät, polttivat haapiovenot ("hapa"), niin saivat rauhan ja takaisin menon.
Mutta muistiin jäänyt "vsko" on tässä luettava uisko, joka keskiajan verokirjoistakin tunnettu sana merkitsee matkavenettä.
Suomalaisten uskonnollisesta, kuten muustakin elämästä kristinopin heille saapuessa voimme vain tehdä johtopäätöksiä niiden asiallisten tietojen nojalla, jotka Henrik Lättiläinen Itämeren maakuntien valloitusta kuvailevassa kronikassaan esittää virolaisten ynnä liiviläisten tavoista ja uskomuksista. Oman maamme katolisen ajan niukat ja kuivat kirjalliset lähteet sisältävät anivähän entistä uskontoa koskevaa.
Vasta uuden ajan sarastaessa ensimäinen kirkas valonsäde hetkeksi hälventää muinaistietomme hämärän. V. 1551 suomentamansa Psalttarin runomittaisessa esipuheessa omakielisen kirjallisuutemme isä Mikael Agricola luettelee hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia. Tällä lyhyesti kuvailevalla luettelolla muodollisena esikuvana ovat nähtävästi olleet ne koululaisten latinaiset muistovärssyt, joiden avulla klassillisen muinaisuuden Muusat (Runottaret) ja pakanalliset jumalat tunnusmerkkeineen opittiin.[1] Mutta itse ajatus luoda yleiskatsaus kotimaisiin pakanallisiin jumaliin lienee Agricolan oma. Aikaisin tieteellisen harrastuksen herättämä yritys selostella skandinaavisista muinaisuskontoa tavataan Johannes Magnus Gothuksen, Upsalan arkkipiispan, historiassa, joka ilmestyi Roomassa v. 1554 eli kolme vuotta Agricolan Psalttarin suomennoksen jälkeen.[2]
Agricolan jumalainluettelo pysyi sitten kaksi vuosisataa miltei ainoana tiedonlähteenä, josta ahkerasti ammennettiin. 1600-luvulla sen suomalainen tähteintutkija Sigfrid Aronus Forsius käänsi latinaiseen kuusimittaan, ruotsalainen historioitsija Thomas Hjärne selosti saksaksi ja Viipurin piispa Pietari Bång sovitti ruotsinkielisiin riimeihin. Pääasiallisesti siihen perusti vielä v. 1728 Upsalassa opiskeleva pohjalainen Gabriel Arctopolitanus jälkiosan latinankielistä maisteriväitöstänsä Suomalaisten alkuperästä ja uskonnosta.
Noitavainojen aikana 1600-luvulla tosin tuomiokirjoihin merkittiin melkoinen määrä taikoja ja loitsuja, myöskin papiston kertomukset tarkastustilaisuuksissa kiinnittivät huomiota kansan taikauskoon, mutta näitä aineksia on vasta meidän päivinämme saatettu julkisuuteen. Virossa sitä vastoin ilmestyi Johannes Gutslaffin laaja saksankielinen Kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä Wõhandajoen lähteistä v. 1644 sekä suomalaissyntyisen Johannes Forseliuksen runsasaineinen, niinikään saksankielinen kokoelma Virolaisten taikauskoisia menoja, tapoja ja pitämyksiä, jonka J.W. Boecler omassa nimessään julkaisi v. 1685.
Ensimäiset näytteet suomalaisista loitsuista painatti Gabriel Maxenius latinankieliseen väitöskirjaansa Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista v. 1733. Pohjaksi muinais-uskontomme esitykselle pani loitsurunouden Henrik Gabriel Porthan. Hänen oppilaansa Erik Lencqvistin v. 1782 latinaksi julkaisemassa väitöksessä Vanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta mainitaan päälähteenä "muutamien runojen tosin jo kovin rikkinäiset, hajanaiset, lisäillyt ja toisiinsa sekoittuneet jätteet, jotka esivanhempain perintönä etäisimpien seutujen sopissa vieläkin, vaikka jotenkin harvassa, rahvaan huulilla elävät. Se, mikä suomalaisten epäjumalanpalveluksesta ja taikauskosta on voitu esittää, on suurimmaksi osaksi juuri tällaisista runoista kerätty". Agricolan luettelolla sitävastoin arvostellaan olevan kaksi vikaa: "ensiksi näet se hämäläisten ja karjalaisten erityisten jumalien joukossa luettelee sellaisia, jotka ovat olleet koko Suomen yhteisiä jumalia, ja toiseksi se kerrassaan jättää sikseen useampia tärkeitä suomalaisten jumalia, mainiten taas toisia, joiden suhteen saattaa olla epäilyksen alaista, ovatko meikäläiset niitä palvoneet."
Porthanin työtoveri Christfrid Ganander v. 1789 julkaisemansa sanakirjan muotoisen Mythologia Fennica'n esipuheessa lausuu samoin, että suomalainen muinaisuskonto saa parhaan selvityksensä suomalaisten n.s. vanhoista loitsurunoista, kun niitä verrataan toisiinsa ja avuksi otetaan muiden kansojen mytologiat. Siitä syystä hän on teokseensa yhdistänyt tiedot lappalaisten muinaisuskonnosta sekä, milloin on voinut, viitannut yhtäläisiin nimiin skandinaavilaisessa mytologiassa.