Gananderin Suomalaisen mytologian aineenmukaisesti järjesti ja saksaasi nuori virolainen Christian Jaak Peterson v. 1821. "Koska suomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä virolaisen kanssa", hän alkulauseessa ilmoittaa liittäneensä, mitä saattoi löytää jälkimäisestä, muistutuksina lisäksi.
Suomessa ilmestyi samaan aikaan uusi painos Gananderin alkuperäistä ruotsinkielistä teosta v. 1822. Reinhold v. Becker valmisteli siitä vielä uusilla runoaineksilla lisättyä laitosta. Tämä on tosin vasta meidän päivinämme tullut julkaistuksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjassa (XV 1896). mutta ei kuitenkaan ole jäänyt merkitystä vaille, koska Elias Lönnrot on sitä käyttänyt ja kopioinut.
Ne runot, joita Lönnrot vanhemman Sakari Topeliuksen osoitusta seuraten löysi Vienan Karjalasta, eivät enää olleet rikkinäisiltä, hajanaisilta ja sekavilta tuntuvia vanhan runouden jätteitä, vaan eheitä, täyteläisiä runojaksoja, joilla näytti olevan vielä laajempi keskenäinen yhteys. Verratessaan niitä entiseltään tunnettuihin runoihin oli Lönnrotissa herännyt halu järjestää kaikki runot kokonaiseksi, yhtenäiseksi teokseksi ja "siten saada suomalaisen mytologian alalla jotakin semmoista aikaan, joka vastaisi islantilaista Eddaa", kuten hän Suomalaisen Kirjallisuuden seuran esimiehelle 7/2 1834 kirjoittaa. Se, että hän mainitsee esikuvanaan runokokoelman, joka ei ole yhtäjaksoinen, osoittaa parhaiten, mitä hän työssään etupäässä piti silmällä. Vanhan Kalevalan esipuheen alkuperäisessä luonnoksessa hän yhä painostaa sitä, että "arvattavasti Suomalainen Mythologia tästä lähin tulee paremmin toimitetuksi näien ja paljo muienkin runojen sitte Gananderin aikoja ilmi saatua". Vielä Uuden Kalevalan alkulauseessa hän ensimäiseksi huomauttaa: "Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet."
Kalevalan kautta vanhat runomme saivat saman merkityksen suomalaisten pakanallisen uskonnon tutkimuksessa kuin Edda-tarut skandinaavilaisessa mytologiassa. Ruotsinkielisessä Kokeessa muinaissuomalaisten mytologian selvittämiseksi v. 1844 Gabriel Rein lausuu: "Täydellistä, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi muovailtua suomalaista mytologiaa on tähän asti kaivattu samasta syystä, joka on ollut esteenä seikkaperäisen ja tyydyttävän Suomen historian toimittamiselle: koottujen ainesten puutteen vuoksi. Mutta kun tämä puute Topeliuksen ja Lönnrotin keräilemäin rikkaitten, muinaissuomalaisten taruja sisältäväin runokokoelmain kautta nyttemmin suurelta osalta on tullut poistetuksi, on myös toivoa siitä, että muovailemalla mytologisen aineiston yksityisiä osia voidaan tehdä vähittäisiä valmistustöitä suomalaista mytologiaa varten, samoin kuin ainoasti lähdetietoja kokoilemalla ja pohtimalla ynnä yksityisiä aloja ja aikakausia valaisemalla voidaan valmistella tieteen vaatimuksia vastaavaa Suomen historiaa."
Uusi Kalevalanlaitos oli kuitenkin tuskin ilmoille tullut, kun jäljissä seurasi siihen perustuva suomalainen mytologia, joka tähän päivään saakka on suomalaisten muinaisuskonnosta ainoa kaikinpuolinen esitys. Mattias Aleksanteri Castrén oli jo nuoruudessaan heti Vanhan Kalevalan ilmestyttyä ryhtynyt valmistelemaan suomalaista mytologiaa ja sitä varten läpikäynyt Topeliuksen ja Lönnrotin julkaisemat runokokoelmat. Mutta kun hänen piti järjestää muistiinpanojaan, ja hän samalla otti lähemmin selkoa Lencqvistin, Gananderin y.m. mytologisista tutkimuksista, tuli hän siihen vakaumukseen, että suomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä lappalaisen kanssa, ettei edellistä voinut kirjoittaa tutustumatta jonkun verran jälkimäiseen. Hän keskeytti siitä syystä vasta-alkamansa työn, ja läksi v. 1838 ensimäiselle matkallensa Lappiin täydentääkseen tietojaan. Myös seuraavalla retkellänsä Venäjän Karjalaan v. 1839 hän pani pääpainon jumalaistarujen tiedusteluun ja loitsujen kirjaanpanoon, joiden kokoelmaa piti suomalaisen mytologian ensimäisenä ehtona ja parhaana lisänä. Laajat kieli- ja kansatieteelliset tutkimusmatkat veivät sitten hänen harrastuksensa kauas ulos kotoisesta piiristä, mutta kaiken aikaa hän kiinnitti erityistä huomiota heimolaistemme uskonnollisiin käsityksiin. Kun hän Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi nimitettynä alkoi syyslukukaudella v. 1851 luennoida suomalaisesta mytologiasta tunnin viikossa, oli hän tehtäväänsä siinä määrin kypsynyt, että luennon kerrallansa saattoi väliaikana valmistaa. Joululomalla hän jatkoi mytologiaansa ja yhä kevätlukukaudellakin, jolloin kiihtyvän taudin vuoksi ei enää päässyt luentoja pitämään. Vielä sairasvuoteellaan hän sitä lopetteli, vaikka hänellä oli vaivoin enää voimia kohottautua istumaan, minkä vuoksi makaavassa asennossa lyijykynällä piirsi paperille viimeisen luvun Luennoita suomalaisesta mytologiasta, jotka hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin sekä ruotsiksi että saksaksi v. 1853.
Laajentamalla suomalaisen mytologian suomalais-ugrilaiseksi uskonnonhistoriaksi. Castrén oli luonut pysyvän pohjan jokaisen erikoisheimon uskonnonmuodon käsittelemiselle, ja asettamalla todistuskappaleina suomalaiset runot etualalle, hän on näihin ainaisesti keskittänyt suomalaisen tutkimuksen päähuomion. Sitävastoin Agricolan jumalainluetteloa hän oli taipuvainen epäilemään, koska moni siinä esiintyvistä nimistä ei ollut ainoastaan runoille tuntematon, vaan myös äänneasultaan tuntui hänestä epäsuomalaiselta.
Runojen merkitystä yhä lisäsi virolaisen Kalevipoeg runoelman ilmestyminen vv. 1857-62, jonka jumalaistarullisia osia Otto Donner v. 1866 alkoi tutkia vastaavien Kalevalan ainesten yhteydessä. Toimittaessaan Kertomuksia Suomen historiasta Julius Krohn v. 1869 painatti luvun Muinais-Suomalaisten uskonto, josta muistutuksessa lausuu: "Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja virolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille, mikä alkuansa oli suomalaisten jumaluusoppi. Muutamin suhtein on siis täytynyt erota Castrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Virosta tarjona." Julius Krohnin jälkeen jääneissä käsikirjoituksissa samoilta ajoilta on myös Virolaisten muinaisusko, joka on jäänyt painoon toimittamatta.
Täydelliseen mullistukseen runojemme käsittämisessä johti Julius Krohnin Kalevalantutkimus. Keskellä tätä teostaan jälkimäisen vihkon esipuheessa v. 1883 hän ilmoittaa nähneensä tarpeelliseksi koko tutkimustavan muuttamisen. "Erittäinkin on minun täytynyt luopua siitä luulosta, että kaikilla painetun Kalevalan seikoilla on vastineensa kansan laulussa, ainakin siinä yhteydessä missä ne kirjassa ilmautuvat." Mutta eivät ainoastaan Kalevalan ynnä Kalevipoegin kirjalliset kokoonpanot tulleet tämän huomion jälkeen tutkijalle kelpaamattomiksi alkuperäisten muistiinpanojen rinnalla aineksina käyttää. Uuden maantieteellisen tutkimustavan kautta kävi selville, että itse kansanrunot vaeltaessaan paikasta paikkaan ja ajallisesti polvesta polveen siirtyessään meidän päiviimme asti ovat suuressa määrin muuntuneet, joten kehittyneimpien muodostusten käsitteleminen todistuskappaleina ilman vertailevaa tutkimusta helposti saattaa eksyttää vääriin päätelmiin. Viimeksi on herännyt epäilyksiä itse runojen, sekä kertovaisten että erittäin myös loitsurunojen iästä, ovatko ne alkuansakaan kristillistä keskiaikaa varhaisemmat ja voiko niitä siis täysikelpoisina todistajina pakanuutta tutkittaessa kuulustella.
Toiselta puolen on loitsujen ohella Heikki Meriläisen keräilyjen johdosta 1880 luvulta alkaen ruvettu muistiinpanemaan myös niihin liittyviä temppuja eli taikoja ynnä yleensä tiedustelemaan kansan pitämyksiä ja uskomuksia. Tosin niissäkin on paljon "paavia", roomalaiskatolisen ajan mielikuvituksellista tietämystä. Mutta tarkasti seulomalla voi taioista, samoin kuin loitsuistakin, löytää alkuperäisen pakanallisen käsityksen jälkiä.
Ainoa varhaisempi kokoelma suomalaisia taikoja on J.W. Murmanin Suomi-kirjassa v. 1854 ruotsiksi julkaisema; samanaikuinen tutkimuksen yritys on Eero Salmelaisen Vähänen kertoelma muinois-suomalaisten pyhistä menoista (Suomi 1852). "Suomen kansan muinaisia taikoja" ryhtyi painoa varten järjestämään Matti Varonen, joka niitä toimitti kaksi osaa: Metsästystaikoja (1891) ja Kalastustaikoja (1892).[3] V. 1898 valmistui hänen laaja vertaileva tutkimuksensa Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, johon ainekset on enimmäksi osaksi saatu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ynnä Viron puolella J. Hurtin keräyttämistä uusista taika-kokoelmista. Virossa, missä jo v. 1876 F.J. Wiedemann saksaksi julkaisi yleiskokoelman Virolaisten sisäisestä ja ulkonaisesta elämästä, on M.I. Eisen toimittanut julkisuuteen yksityistutkimuksia aineksineen, kuten Krati raamat (1895), Luupainaja (1896), Kodukäijad (1897), Näki raamat (1897), ja Oskar Kallas on unheesta pelastanut muutamain vuosisatoja erillään eläneitten virolaisten siirtokuntain muistelmia, joista Kraasna maarahvas (1903) sisältää merkillisintä, mitä nykyaikana on voitu saada talteen.