Myöhemmät hukkuneitten etsinnässä käytetyt taiat todistavat, että vedessäkin kuviteltiin vainajain oleskelevan. Hukkuneen ruumiin löysi, jos otti majavan päänluun ja sen silmien rei'istä katsoi järvelle. Missä näki manalaisten kähertävän veden päällä, siellä oli ruumis. Jos hukkunutta ei oltu löydetty ennen auringon laskua, niin siihen aikaan oli katsottava, mistä ensimäiset manalaiset nousivat veden pinnalle; siinä oli hukkunut. Nämä ensinnä leijailivat yhdessä paikassa kuin perhoset, sitten hajoilivat laajemmalle ja muuttuivat suuremmiksi. — Veteenkadonnutta etsiessä saattoi myös ottaa oletetulta hukkumapaikalta vettä pahkamaljaan ja siihen panna tuliraudan, jota oli kolme yötä pidetty kuolleen suussa, ynnä ukontuhnion. Kun veden pinnalle nousi kuplia, joiden kupeessa näkyi manalaisten kuvaimia, niin miltä kupeelta ne näkyivät, sinne päin piti kulkea, kunnes kuvat katosivat tai näkyivät aivan kupeen harjalla, jolloin muka oltiin hukkuneen päällä.
Vielä v. 1912 on muistiinpantu tajuisesti säilyneenä kansankäsityksenä, että joka ensimäiseksi kuoli johonkin paikkaan, sen ihmisen henki pääsi sille paikalle haltiaksi. Esimerkiksi Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltiat ovat olleet naisia, syystä että ensimäinen järveen kuollut henkilö on ollut nainen.
Paikallistuneista vainajista syntyneitä haltioita voimme eroittaa kolme suurta pääryhmää: asuntomaan, metsän ja veden haltiat.
Maan, metsän ja veden haltiat.
Venäjän Karjalassa kerrotaan Aatamin, joka syntiinlankeemuksen jälkeen oli tullut köyhäksi, ettei voinut elättää kaikkia lapsiaan, mananneen ne metsään, veteen ja kuoppiin. Niistä johtuvat metsän, veden ja maan hyvät haltiat, jotka elävät näkymättöminä meidän keskellämme ja joita tarvitessamme saamme palvelukseemme. Sama kertoja muisteli vielä, mitenkä ennen vedenpaisumusta syntiset ihmiset olivat pyrkineet Jumalan asuntoon, jolloin Jumala oli ne kironnut, niin että niitä oli satanut kolme päivää ikäänkuin rakeita maan päälle. Nämä kirotut henget elävät pahanilkisinä haltioina, metsähiiden tai vesihiiden väkenä.
Molemmat tarut tunnetaan myös Skandinaaviassa. Eevalla oli niin paljon lapsia, että hän häveten niitä näyttää Jumalalle kätki osan vuorenrotkoihin. Jumala nämä kirosi Eevaltakin näkymättömiksi, ja näistä saivat manalaiset ynnä vuoripeikot alkunsa. Kun taas Luciferin joukko viskattiin taivaasta alas, eivät kaikki pudonneet helvettiin, vaan mereen ja maahan. Siten joutuivat veteen vedenhaltiat, metsään metsänhaltiat ja taloihin tontut.
Niinikään venäläiset tarinoivat Mikaelin alas heittämien pienempien paholaisten tulleen metsän, veden ja kodin hengiksi.
Näissä myöhäperäisissä kertomuksissakin kuvastuu kansankäsitys maan, metsän ja veden haltiain syntymisestä paikallistumisen kautta.
Maanhaltia ynnä maanväki vastaavat ruotsinkielisiä nimityksiä jordrådan ja jordfolket. "Maanväen asetukseksi" sanottiin asuinpaikan tervehdystä. Maanväki ei tehnyt pahaa, kun lähdettiin kartanoa kiertämään torstai-iltana kylpyvasta ja virsikirja mukana. Vasta oli sitten haudattava kodan tulisijaan ja viimeksi "loihdittava" Isämeidän ja Herransiunaus.
Maanväki mainitaan tavallisesti nimellä maahiset. Lencqvist ne selittää maanalaisiksi pikkuihmisiksi, joiden kuviteltiin asustavan puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla ja joiden suosiota täytyi monenlaisin lahjoin tavoitella. Joka kerta kun olutta pantiin tai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos emäntä halusi karja-onnea, piti hänen antaa niille maitoa. Sen, joka muutti uuteen taloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimäiseksi kumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita sekä uhrata niille suoloja, ohralientä ja leipää. Ken vettään heittämällä tai muulla tavoin tahrasi niiden asumusta, sai varoa rangaistusta taudin tai onnettomuuden muodossa. Tästä on johtunut maahiselle maasta tarttuneen tautiolennon merkitys.