Kirkonhaltia kuviteltiin toisinaan kirkon korkuiseksi. Haltiaa nähdäkseen piti ottaa haudasta vanhan ruumiin päänluu, jonka silmänrei'istä katsoi hautausmaalle ja suun reiästä puhui. Se tuli aivan luokse ja suuta antoi ensin, sitten kysyi asian. Lähtiessään haltia tarjosi kätensä, mutta siihen ei saanut kiinni tarttua, muuten se vei mennessään, taikka oli sitä käteltävä leppäpalikalla.
Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltiasta mainitaan välistä vielä sotatanteren väki ja haltia. Jos oli kirkonväki pois ajettava, silloin otettiin avuksi sotatanterenväki, jota kirkonväki pelkäsi. Jos taas joku oli pilattu kitumaan syöttämällä hänelle sotatanteren väkeä, piti pesuveteen panna kolme vanhaa rahaa, kukin eri valtakunnan, sekä kolmen sotatanteren multaa ynnä kolmen valtakunnan sota-aseista vuoltua terästä, sitten pestä kuten ainakin kalmasta ja pesuvesi viedä sotatanterelle.
Sotatanterenhaltian sai puheilleen, kun auringon laskettua otti sotatantereita vanhalla tuliraudalla kolmesta kohdasta maata, jonka pani nauskalinnun nahkaan ja kainaloonsa, ja kuhunkin kohtaan tipautti vasemman käden nimettömästä sormesta kolmesti verta. Mutta jos tämä haltiana esiintyvä (ensimäinen kaatunut?) oli vieraskielinen, piti viimeksi kaatunut kutsua tulkiksi. Jos sekin oli ummikko, niin ei auttanut mikään keino osaamatta sen kieltä.
Runoissa hautausmaan eli kirkon väkeä nimitetään vanhaksi väeksi.
Siell on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, maan alla maannutta, hongassa homehtunutta, joka on kauan maassa maannut, kauan liekona levännyt.
Kirkonhaltia esiintyy välistä Puutunnaisen tiedustelussa kirkon ukkona, akkana tai tyttönä.
Kun lienet kirkon kierroksesta, kirkon ukko, kirkon akka, kirkon tyttö kaunokainen, korjaele koiriasi!
Yleisempi ja vaihtelevampi on kalma sanaan liittyvä runollinen personoiminen Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla, missä kalman- eli kalmistonhaltiaa hautausmaan haltian nimityksenä muutenkin käytetään.
A. Kalman ukko, kalman akka, kalman entinen eläjä! B. Kalman valtikka väkevä, kalman herra voimallinen! C. Kalman kultainen kuningas, kalman väki voimallinen! D. Kalman isännät, kalman emännät, kaikki kalmalainen kansa!
Hautausmaan haltia on epäilemätön esimerkki paikkaan kiintyneestä vainajan hengestä. Mutta sama on muidenkin paikallisten haltiain alkuperä. Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat ruumiit tavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoli kotona, haudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuopattiin sinne; Vienan läänissä voi vieläkin nähdä saloilla muistomerkkejä kuolleista, joita pitkän matkan vuoksi ei ole kylän kalmistoon kuljetettu. Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entisaikaan aina vaivaa nähty.