Äyrin nuoret nostetahan, vanhat vahvoilla sanoilla.
Mullat pani riepuun, jonka pisti vasempaan kainaloonsa, ja rahan heitti hautaan.
Kirkonväki oli otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudasta ei lähtenyt ollenkaan, ja jos otti semmoisen haudasta, joka oli noitumalla eli kitumaan pilaamalla kuollut, niin se kirkonväki ei ruvennut tekemään muuta kuin kituuttamaan joko ihmisiä tai eläimiä. Vielä parempi oli, jos tiesi, missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena, ja sitä multaa kaivoi, heittäen hopearahan lunastukseksi. Kun mullan kera tuli kirkkomaan aituuksesta ulos, ilmaantui ympärille aivan näkyväisellä muodolla lukematon joukko väkiä, jotka sitten seurasivat ja joita sai käskeä kuin ainakin palvelijoita.
Tätä väkeä on se, mikä myös sanottiin kalmanväeksi tai pelkästään kalmaksi. Kalma otettiin tonkaisten lapiolla kirkkomaan multaa:
Tänne on tullut isosi, tänne emosi, tänne valtavanhempasi. näytä minulle voimasi, anna minulle apua!
Kolmannella kerralla mullasta selvisi ikäänkuin hämähäkki matamaan: puhtaaseen liinaan otettuna se muuttui tomuksi ja se oli sitten kalma.
Mutta samoinkuin monet kalman kartanot eli Tuonelan tuvat ovat sulautuneet yhdeksi koko kalmistoa käsittäväksi Tuonelan tuvaksi, on myös hautausmaan monilukuinen väki asettautunut yhden henkiolennon alaiseksi ja edustettavaksi. Suomessakin on aivan yleisenä uskona, että ensimäisestä kalmistoon haudatusta tulee sen hautausmaan, kirkkomaan eli kirkon haltia.
Haltia, Inkerissä myös haltias, on sukua sanalle hallita, joka on germanilainen laina (vrt. saksan halten 'pitää'). Sen asemasta käytetään joskus pitäjä eli pitävä. Haltiaa vastaava nimitys ruotsalaisessa kansanuskossa on rådande (räda 'hallita'), rådare, råd eli rå.
Kirkonhaltia on Suomen ruotsalaisillekin hyvin tunnettu. Esim. Helsingin ja Espoon kaikissa kirkoissa on ollut kyrkråd, joksi on tullut ensimäinen uuteen kirkkomaahan haudattu.
Suomalaisissa seurakunnissa on tavallisesti ollut yksi haltia kussakin kirkossa, jossakussa saattoi olla pariskunta haltiana. Kirkolle mennessä piti tietää haltian nimi. Kun hautausmaahan ensiksi haudatun kutsui nimeltä, niin sen haudan päälle ilmestyi luurangon näköinen haamu, joka samakalla äänellä rupesi puhumaan. Jos kirkkomaan haltia oli lapsi, joka oli kuollut puhumatonna, tuli likeisin sukulainen tuoden sen edellään.