Metsänhaltian suomasta saaliista oli sille tietysti esikoiset uhrattava. Metsämies saadessaan ensimäisen viljan itse metsässä keitti tai paistoi ja söi; suolet pani muurahaiskeon alle metsänhaltialle mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ei ensimäisestä saaliista valmistettuun keittoon saanut suolaa panna, ennenkuin oli päälle tullut vaahtea, jota oli pantu tuohiseen ja viety metsään "palkinnoksi".[27]
Vihastunut metsänhaltia saattoi niinkuin maanhaltia ja yleensä vainajain henget kostaa tautina. Pelosta, että metsännenä puuttuisi, ei tohdittu jänistä ottaa langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty.
Metsäpolulle ei saanut maata panna, sillä sitä pitkin kulkivat metsänhaltiat. Kerran oli metsässä makaavalle miehelle sanottu, että hän makasi heidän maltaittensa päällä. Metsänväki, jos oli suuttunut, voi seisottaa metsään, ettei osannut mihinkään eikä pois päässyt. Jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessään joutui metsänhaltian jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Metsänhaltian eksyttämän sanottiin "metsistyneen".
Pohjois-Viron metshaldijas ennusti äänellään, jota ei hyvillä mielin kuultu, aina jotakin erikoista tapahtumaa, toisinaan kuolemaakin.
Metsänhaltiaa vastaa Suomen ruotsalaisten skogsrådand l. -rådari, joka asuu isoissa metsissä, niissä pidättäen ihmisiä, etenkin lapsia. Tämä ilmestyy vanhana ukkona, joka on kooltaan hyvin suuri ja jolla on polviin ulottuva parta. Ruotsissa "metsänmiehen" (skogsmannen) kuvitellaan katseltaessa kasvavan puun pituiseksi.
Naispuolisia metsänhaltioita ruotsalaiset eroittavat "metsänrouvan" (skogsfru) ja "metsänneitsyen" (skogsjungfru l. -nufva). Jälkimäinen oli Uudenmaan ruotsalaisten mielikuvituksessa edestä hienosti puettu, kaunis neito, mutta takaa ontto kuin halsteri tai kaukalo. Se saapui metsämiesten tulen ääreen, koettaen heitä vietellä. Sen kanssa uskottiin synnytetyn lapsiakin.
Suomessa on metsänemäntä puhekielessä harvoin käytetty, etupäässä pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Länsi-Suomeen rajoittuva, mutta siellä hyvin tunnettu on metsänneitsyt, joskus myös haapaneitsyeksi nimitetty. Samoin kuin sen ruotsalaista vastinetta sitä kuvailtiin etupuolelta hyvin kauniiksi ja kovin koreasti vaatetetuksi, sinisin silkin ja rintahelyin. Mutta takapuolelta, jota ei mielellään näyttänyt, se oli kuin kaksihaarainen puutadikko, hiilihanko, luokka, vanha lauta tai tervaskanto. Miehiin se oli hyvin rakas ja kiusasi heitä perehtimään.
Metsänneitsyen sai nähdäkseen Mikonpäivästä alkaen Pyhäinmiesten päivään kuusi- ja sammalmaalla yön aikana nuotion ääressä, siis siihen vuoden ja vuorokauden aikaan, jolloin vainajain henkien uskottiin olevan liikkeillä.
Viljellyn ja viljelemättömän maan rinnalla on vesi ollut kolmantena mahdollisena vainajain olopaikkana. Veteen ei kuitenkaan niiden liikkumismahdollisuus rajoittunut. Niinkuin manalaisilla ja metsänväellä oli myös vedenväellä vakinaiset tiensä, joita myöten vaelsivat kuivalla maalla.
Ottaakseen selkoa mistä oli vedenväen kulku, koska semmoiselle paikalle ei saanut taloa asettaa, lyötiin arpaa seuraavalla tavalla. Vanha tulirauta, jota oli pidetty kolme yötä ruumiin suussa, pantiin vesipataan. Kun soroja kohosi veden pinnalle, niin mihin suuntaan ne kulkivat, sinne päin piti siirtyä aina tulirautaa pudottaen veteen. Niissä soroissa näkyi vedenväen kuvaimia, jos oltiin niiden tiellä; millä puolella niitä näkyi, sillä puolella oli tie.