Veden haltian puoleen on käännytty luonnollisesti kalastuksessa:
A. Veen ehtoisa emäntä, sinä olet vaimoista vakainen, annas mulle ahvenia, kuletteles kuukupoja, käytteles marutmahoja. hiekan hieromattomia, päivän paistamattomia alta aaltojen syvien, kalaisista kaarteista, avarasta aitastasi. B. Lyöpäs lukuvaatteihisi, antipaitoihis panete minun pyytöpäivinäni, sinun antoaikoinasi!
Niinkuin olemme nähneet, on maan, metsän ja veden haltioille yhteistä perheellinen nelijako. Tätä jakoa on Suomen itä-Karjalassa ja Venäjän Karjalassa vielä monistettu siten että taatot ja maamot saavat yläpuolelleen ukot ja ämmät, niinikään pojat ja tyttäret ohelleen veljet ja sisaret tai piiat ja kasakat, joten niistä muodostuu suuri sukukunta, heleä heimokunta tai kaikki kansakunta.
Huomattava vielä on, että uhrit maan, metsän ja veden haltioille runojen mukaan suoritetaan kullassa ja hopeassa.
A. (Maanhaltialle). Kullalla minä kumarran, hopealla haukuttelen, vaskella myös valelen. B. (Vedenhaltialle). En minä ilman tahokana, enkä tyhjin toivokana — antimilla ma anelen; annan lunnahat lujimmat, päivänpolviset hopeat, C. Tulin kullan muutantahan, hopean vajetantahan; sinun on kullat kuuluisammat, hopeasi huolavammat. Ota nyt kullat kullistasi hopeat hopeistasi; nämä on raskahat piteä, paljon painavat kantoa. D (Metsänhaltialle). Tule nyt kullat ottamahan, hopeat valitsemahan, lempiliinasi levitä alle minun kultieni kullan maahan tippumatta, hopean rivestymättä! Minull' on kullat kuun ikuiset, toiset päivän selkeimmät, kolmannet iän ikuiset, isäni soasta saamat, vetämät Venäeheltä, taluttamat tappelusta, alta Riian riitelemät. Minun kultani kuluvi, hopeani hoikkenevi. Sinun on kullat karvaisemmat, minun on kullat kirkkahammat. E. Itse näet, metsän emäntä, tässä on poika polvillansa — Tina on kulta köyhän miehen, vaski vaivaisen hopea. Tuoss' on kullat kuppihisi, hopeat pikarihisi. F. Vuolen kullat, vuolen hopeat — sormuksiksi sormillesi.
Tässä kohden ovat runot ilmeisesti uudenaikaisemmalla kannalla kuin ne taiat, joissa itse saaliista annetaan osa haltialle.
Niinikään myöhäisempään aikaan kuuluu raja-Karjalan kreikan-uskoisten
Metsäluvuissa joskus tavattava leivän ja suolan tarjoaminen.
Suostu minun suoloilleni, lepy minun leivilleni, — painuos pakinoilleni! Minun on suolat suostuisemmat, minun [leivät] leppeämmät, yheksistä pyytäjistä.
Ilmeisesti kristillishenkinen on metsästäjän nöyrä alistuminen siihen nähden, mitä uhrillaan tavoittelee:
Vaan en pyyteä osoa, enkä osoa anoa metsällistä mielehistä. Vaan kyllä saattanen sanoa kultaiselle kuninkaalle, metsän haltialle hyvälle: "tiedät sen itse paremmin, mitä mies minä anoisin".