Runoissa pyydetään kerran kosken poika kolmipäinen "varkahani vartijaksi". Useammin esiintyy kosken tyttö, virran neito eli kuohuneiti Koskenlaskijan luvuissa.
Metsänhaltian ja vedenhaltian rajalla ja samalla asunnonhaltian kaltainen on laivanhaltia, joka tunnetaan Varsinais-Suomesta. Kun laivaan tehtiin metsässä emäpuu, niin tuli mukaan tämän siellä omistama haltia, ja laiva, mihin emäpuu joutui, oli sen haltian hallittavana. Ahvenanmaan ruotsalaisilla oli se käsitys, että laivaa rakennettaessa oli läsnä sekä maan että veden haltia, landråd ja sjöråd. Laivan seistessä maalla viimeistä yötä, nämä siitä taistelivat; jos vedenhaltia voitti, tuli laivasta onnellinen.
Eri väkien keskinäisistä suhteista ovat tiedot yhtäpitäviä siinä, että vedenväki oli kaikista voimakkainta. Syy siihen selitetäänkin Raamatun mukaisesti: "vesi on hiomatonta, iankaikkista". Heikointa taas oli kirkonväki. Onneksi oli pahaantekoon käytettäväisyys päinvastainen. Kirkonväellä saattoi helpoimmin toista vahingoittaa, vedenväellä vaikeammin.
Keskimäisenä: veden, kallion ja pajan väkeä heikompana, vaan kirkonväkeä ja pelkkään pahantekoon käytettävää lastukonväkeä vahvempana, mainitaan tulenväki. Sillä paraiten läksi kirkonväki, samoinkuin se itse poistui vedenväen ahdistamana, paitsi jos oli kulovalkeassa palaneesta kannosta otettu. Tulen ja kirkon haltiat yhdessä lennättivät tuleen lankeavan noidan, minne hän tahtoi. Vesimyyrällä ja vanhalla tuliraudalla kierrettyä lasta sekä veden että tulen haltia vartioivat. Tulen ja pajan väki voi tietäjällä olla yhtaikaa tuluksissaan.
Pajanväkeä oli turvallista käyttää kirkonväkeä pois paikoilleen viedessä. Noita, joka piti veden, kallion, pajan ja kirkon väkeä aina matkassaan, asetti ensi sijalle vahvimpana vedenväen, toiselle kallionväen ja viimeiselle kirkonväen heikoimpana.
Kallionväkeä pelkäsivät kaikki muut väet, paitsi vedenväki.
Vedenväen voima toisiin verraten ilmenee monesta taiasta. Jos ruumiinarkun tekolautoja viskasi koskeen ennen veneen lähtöä ja jos vene ne tavoitti, niin kirkonväen tarrautuessa veneeseen vedenväki kävi sen kimppuun kaataen veneen. Samoin kävi, jos veneeseen pani tulenväen piiloittamalla teljon alle uuniluudan, jonka tekijää ei tiedetty. Myöskin pajanväki, jota oli varottava kastumasta, oli vedenhädässä vaarallinen pitää.
Vedenväkeä saattoi kyllä karkoittaa kallionväen avulla, mutta ei kauemmaksi, kuin mihin suurimman tulvan aikana vesi nousi, sitten täytyi koskenväki ottaa avuksi. Runoissakin kuvaillaan tulevan koskesta kovimmat miehet.
Metsänväen asema on vähimmin selvä. Mainittu noita, joka veden, kallion, pajan ja kirkon väkien voimajärjestyksen tunsi, ei käyttänyt metsänväkeä missään puoskimisessa apulaisena. Tulen ja pajan väkeä kuviteltiin vahvemmaksi kuin metsänväki. Metsänpeittoon joutuneen elukan voi vapauttaa tulen tai vedenväen avulla: joko panemalla sen polulle elävän puun pakkulaa palamaan taikka sitoen latvastaan yhteen kolme närettä ja niitä piiskaten kolmella vesipajun vesalla. Vedenväellä saattoi myös vallata toisen lintumetsän, että metsänhaltia ajoi viljansa pois, eikä siten metsään joutunutta vedenväkeä voinut muuten palauttaa kuin noutamalla kolme koskenhaltiaa. Mutta toiselta puolen sai kalaveden pilatuksi ristimättömän metsähierimen avulla, jossa sekä metsän että tulen väki olivat yhdistyneinä. Ylimalkain metsän ja veden väet olivat hyvissä väleissä toimien toistensa apuna. Salon asukkaalla, jolle metsästys ja kalastus olivat yhtä tärkeitä elinkeinoja, oli täysi syy sovittaa niiden välisiä riitaisuuksia taikakeinoillansa.
Maanväkeä on harvoin verrattu muihin väkiin. Vuorenväkeä heikompana sitä kuitenkin mainitaan. Sen on tässä suhteessa syrjäyttänyt kirkkomaan eli kirkon väki, joka on oikeastaan myöhempi muunnos maanväkeä. "Kirkonväkeä" puhuteltaessa onkin käytetty samoja nimityksiä kuin maanväestä: