Suomalaisen noidan käyttämästä kiihoitusvälineestä ei ole meille tietoa säilynyt. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjassa tavattava kuvaus noitarummusta ja loveen lankeamisesta on otettu Johannes Schefferin kuuluisasta Lapponia teoksesta. J.A. Friisin yritys selittää Kalevalan Sampoa noitarummuksi on onnistumaton.
Mutta lappalaisten noitarumpu on ollut tunnettu heitä lähinnä asuville suomalaisille sekä heidän suomalaistuneilla jälkeläisillään muistona säilynyt. Kuusamon rajalla Vienan läänissä muisteltiin, miten paikkakunnan viimeiset lappalaiset olivat puolustautuneet karjalaisia vastaan voimallisen taikakalun avulla, jolle nämä eivät mahtaneet mitään. Sen nimi oli kontakka (Venäjän lapin kiemdes, gen. koamlazi), selitettynä "Lapin kirjat" eli "Lapin soitto", joka heti ilmoitti, kun viholliset olivat tulossa. Se riippui ison hongan latvasta ja sen hiljaiset sävelet ilmoittivat tuulen käydessä monta muutakin tärkeää asiaa, esim. milloin metsänriistaa paraiten voi saada. Eräänä yönä, kun ei ketään ollut hongan juurella vahtimassa, karjalaiset ryöstivät tämän taikaesineen ja läksivät etsimään lappalaisia, jotka he kohta löysivätkin nuotiovalkean ympäriltä. Nämä tuntien tuhon hetken tulleeksi syöksyivät tuleen, johon kaikki paloivat.
V. 1692 oli Varangissa Ruijassa syytteenalaisena noitarummun käyttämisestä Tornion Lapista kotoisin oleva satavuotias vanhus, joka luki Isämeidän rukouksensa "karjalaksi" ja myös selitti rumpunsa kuvioita puoleksi suomalaisin sanoin ja nimityksin (kuv. 2).
Niilo Fellman kertomuksessaan seurakuntain synnystä Kemin Lapissa v. 1751 mainitsee noitarumpuja täällä nimitetyn "cannus luotta-muor" s.o. kannus uhri-puu. Kansa vieläkin muistelee kannuksella lauletun loveen ja käyttää sanaa kannuslappalainen. Jaakko Fellman lappalaisessa mytologiassaan huomauttaa kahdesta Kannus- nimisestä saaresta Lappajärvessä etelä-Pohjanmaalla; näiden kerrotaan syntyneen järveen heitetyistä lappalaisten noitarummuista.
Loveen menijän tavasta pitää päänsä peitossa näkyväisestä maailmasta eristäytyäkseen, jota vielä Kuolajärvellä muistellaan, johtunee noidan lakille annettu merkitys. Erään pohjalaisen noidan mainitaan panneen joskus vaimoväen huivin päähänsä. — Jos tietäjä antoi lakkinsa ynnä tuluksensa oppipojalle, niin tämä tuli yhtä luonnokkaaksi kuin hän itse oli ollut; koko voima siirtyi oppilaasen, itse ei voinut tehdä mitään. — Jos lapsesta aiottiin jo syntyissä tietäjää, oli heti, kun se ilmoille pääsi, pantava sille tietäjän hattu päähän ja pidettävä siinä kolme vuorokautta; sitten aikuiseksi tultuaan sai tiedollaan aikaan vaikka mitä.
Toinen keino päästä hurmostilaan, joka muinais-Kreikassa Delphoin orakelin käyttämää muistuttaa, on pohjois-Ruotsissa kansantietona loveen menemisen nimellä tavattu. Kolmen hetteen keskessä kasvaneista heinistä tehtiin tuli, ja kun siihen savuun hyppäsi, niin silloin meni tainnoksiin; ruumis jäi maahan varattomaksi ja henki matkusti sinne, minne oli aikomus. Pohjoisessa Venäjän Karjalassa kerrotaan lappalaisen menneen taikoja etsimään loveen, mikä selitetään tuleen menoksi. Myös Suomen pohjois-Karjalassa muistellaan Lapin noitien langenneen tuleen ja lentäneen, minne halusivat. Pohjois-Hämeessä kuvailtiin lappalaisen istuneen roviolla sen palaessa ja toisten nuotion luona laulaneen, kunnes tämän henki palasi takaisin.
Tuleen heittäytymiseen liittyy käsitys lentävistä ja palavista noidannuolista, joiksi lappalaisten uskottiin tulessa muuttuvan. "Tulessa kulkemisesta", joka vastaa sanontaa kulkea lovessa, johtunee nimitys tulilappalainen eli tulilappi. Jälkimäinen muoto esiintyy myös paikallisessa merkityksessä: "Jos saisi siellä Tuli-Lapissa käydyksi; nehän tulilapit käyvät tulessa ja ovatkin maailman parhaat tietoniekat."
Virossa on jälki tajuttomasta tilasta säilynyt sen käsityksen yhteydessä, että noita saattoi lentää tuuliaispäänä. Tällä aikaa ruumis makasi kuin kuollut, ja jos sen käänsi nurin, niin ei henki päässyt siihen palaamaan, ennenkuin ruumis käännettiin taas ennalleen. Mielikuva tuuliaispäässä näkymätönnä kulkevista noidista on Suomessakin yleinen, myöskin ruotsalaisilla, jotka sen nähtävästi ovat suomalaisille ja virolaisille välittäneet.
Tainnoksiin menolle läheistä uneksimista tiedetään vielä viime aikoihin asti käytetyn taudin aiheuttajan ynnä parannusehdon taikka muun tiedustelun selville saamiseksi. Lönnrotin ensimäisellä matkallaan etelä-Savossa tapaama tietäjä perusti parannuskeinonsa ja ennustuksensa yöllisiin unennäkyihin; valitti vain, ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus täytyi kauankin niitä odottaa. Tahallisessa unennäön tavoittelussa oli tarpeen joku välikappale. Aunuksessa uskotaan Lapista noudetun kiven avulla voitavan saada unessa luokseen neuvoja joko panemalla se taskuun maata pannessa tai juomalla vettä, missä sitä on pidetty. Tavallisesti tietäjä, joka unien johdosta voi päättää jonkun asian, haluaa saada päänsä alle vaatekappaleen apua tai neuvoa pyytävältä henkilöltä.
Onpa uneksimisen yhteydessä tavattu jälki alkuperäisemmästäkin horrostilasta. Eräs noitamummo Suomen pohjois-Karjalassa oli ottanut autettavansa hatun päänsä alle yölevolle ruvetessaan. Nukuttuaan ja uneksittuaan hän aamulla asettui polvilleen seinän viereen nurkkaan. Siinä mumisi ikäänkuin hartaudessa eli innoissaan, luonnossaan. Muuttui heikonnäköiseksi, sitten ryhjähtihen seinää vasten ja oli ihan kalmannäköinen. Sanoi selvittyään, että oli kärsinyt autettavan edestä ja että tämän siitä syystä täytyi maksaa. Kun mummo meni tainnoksiin kuului erityinen humina, hänen jumalansa tuli häneen.