Henkien yhteyteen pääsi myös valveilla ollessa hautajaistoimitusta jäljittelemällä. Ihminen pestiin ruumiinpesuvedellä ja -saippualla, pantiin arkkuun, jonne elävän puun pakkulaan tehty kitkatuli laitettiin kytemään, jotteivät manalaiset häntä pitäisi omanaan, haudattiin kuin ruumis ja viskattiin multaa päälle sen verran, että arkku peittyi. Itse sitten nousi ylös haudasta ja näki nyt kaikki manalaiset väet. Hän näki, mikä laji oli sairasta vaivaamassa, mutta jollei sairaan ympärillä ollut kiusaamassa mitään väkeä, niin tiesi kyseessä olevan parantumattoman jumalantaudin.
Jo pakanuuden aikana on haltioitumistilan tarjoaman välittömän sielullisen yhteyden kannalta naapurikansojen vaikutuksesta siirrytty toiselle asteelle, millä uskotaan henkien ulkonaisten merkkien avulla ilmoittautuvan ja ilmaisevan tahtonsa. Tähän uskoon perustuu kaikkinainen arpominen.
Henrik Lättiläinen kuvaa, kuinka vuoden 1190 tienoilla liiviläiset, jotka maankasvun vuoksi olivat päättäneet uhrata saksalaisen papin, tiedustelivat arpomalla, oliko se teko jumalille mieleen. Arpoja talutti hevosta sille asetetun keihään yli, tarkastellen kummanpuolista jalkaa se ensin nostaisi. Kun hevonen sattuikin astumaan elämää merkitsevällä jalalla, ei hän siihen vielä tyytynyt, vaan pyyhkäisi hevosen selkää luullen, että kristittyjen jumala istui selässä ja liikutti hevosen jalkaa. Mutta toinenkin koetus kävi samoin, ja niin pappi sai jäädä henkiin. Itse arpomistapa tässä on lainattua naapurikansoilta. Tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus kertoo samaan aikaan vendiläisten temppelissä Rügenin saarella elätetystä valkeakarvaisesta pyhästä ratsusta, jota käytettiin arpomiseen. Kartanolle pystytettiin kolmeen kohti maahan kaksi keihästä, joiden väliin kolmas kiinnitettiin poikittain. Jumalaa rukoiltuaan pappi talutti hevosta poikittaisten keihäitten yli. Hyvänä enteenä pidettiin, jos se joka kerta ensin kohotti oikeata jalkaansa, mutta jos kerrankin vasemmalla aloitti ylitse astumisen, oli aiotusta yrityksestä luovuttava.
Tshudilaisista arpojista ("arbui") Novgorodin alueella kertoo v. 1534 arkkipiispa Makarij muun muassa, että heitä kutsuttiin vastasyntyneille lapsille nimeä antamaan, jonka he toimittivat omalla petollisella tavallaan.
Mikä tämä oma tapa oli, sitä ei mainita. Iivana Kojosen pojan runon Inkerin-puolisista toisinnoista näkyy, miten vielä kreikanuskoiset käyttivät arpomista nimeä lapselle valitessaan.
Tuotiin papit Paatitsasta, Luuskasta nimen lukijat, pantiin kirjat kannen päälle, lehtyet leviteltihin, nimi kirjasta kimahti, lehen kannesta kajahti.
Toisin on kirjaa käytetty arpomisvälineenä Suomessa. Otettiin sen ihmisen hiuksia tai sen elävän karvoja, jolle arpaa lyötiin, ja pantiin kuninkaan rahan sekä avaimen kera virsikirjan väliin, siten että avaimen lehtipuoli tuli kohtisuoraan kirjan saranoita vasten ja kädensija jäi ulkopuolelle. Kirja sidottiin lujasti punaisella langalla kiinni sekä asetettiin arvanlyöjän ja jonkun toisen henkilön keskisormien päiden varaan riippumaan avaimen kädensijan renkaasta. Arvanlyöjän kysellessä virsikirja pyörähti ympäri, kun sattui arvaamaan oikein. Kyselyn muoto saattoi olla seuraava: "jos tauti on vedestä (maasta j.n.e.), niin Jumalan sana ja arpa, sano totta, mene ympäri."
Autettavalta otettu hius vastaa unennäkemiseen tarvittavaa asianomaisen vaatekappaletta; raha on ilmeisesti uhriantimena. Liikkeille panevana käsitetään virsikirjaan sisältyvä Jumalan sanan voima; mutta alkuperäisempään henkien vaikutukseen viittaa tieto, että avain tuli ottaa huoneesta, jossa oli vähintään kolme — vielä paremmin jos yhdeksän — ruumista pidetty.
Virossakin tunnetaan virsikirjalla ja avaimella arpominen, mutta pidetään vanhempana keinona puisen seidan ja sen laitaan kiinnitettyjen keritsimien käyttämistä.
Seulalla ja keritsimillä arpomisesta on Suomessa tietoja 1600-luvun tuomiokirjoista alkaen viime vuosiin asti. Lencqvist selittää seulan ulkolaitaan kiinnitetyn keritsimet, joiden periin kaksi henkilöä vastatusten pisti etusormensa pitäen seulaa riipuksissa. Yksikin henkilö saattoi tällaista arpalaitosta pidellä ojennetussa kädessään sormensa varassa. Syrjällään riippuvan seulan sisä- ja samalla alalaitaan asetettiin molemmissa tapauksissa vihkisormus (avustettavanko?) ja virsikirja, edellisessä vielä villalankakerä ja harja. Näiden tilalla esiintyvät: hopeinen sormus ja harja ynnä hopealusikka varsinaissuomalaisessa 1686 vuoden tuomiokirjassa, toisessa eteläpohjalaisessa vuodelta 1719 virsikirja ja harja ynnä kehrävarrenlumpio, Lönnrotin matkakertomuksessa vuodelta 1828 etelä-Savosta virsikirja, rautapalanen, hiiltä ja suolaa, sekä viimeisissä 1900-luvun tiedonannoissa joko yksistään virsikirja pohjois-Hämeessä tai Uudellamaalla virsikirja, perityistä hopeista kaavittuja jauhoja, tulirauta ja piitä, mustia karitsanvilloja, leipää ja suolaa taikka Karjalankannaksella virsikirja ynnä riepuun käärittyjä suoloja ja leivänmurusia.