Seulaa, jonka laitaan on kiinnitetty keritsimet ja johon on pantu virsikirja ynnä kultasormus, tiedetään Pohjanmaan ruotsalaistenkin arpoessaan käyttäneen. Että ruotsalaiset ovat olleet lainanantajina, todistaa tanskalaisilla tavattava yhtäläinen arpalaitos, johon kuuluu seula, vanhat sakset ja virsikirja.
Suomalaisissa tiedonannoissa seulaan pannuiksi mainitut harja sekä hiili, leipä ynnä suola ovat lisäksi tulleet toisenlaisesta seulalla arpomisesta, jota Lönnrot kuvailee Loitsurunojen esipuheessa: "Seula laskettiin alassuin lattialle tahi pankolle ja sen pohjalle pantiin neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä ja savea, suola ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin sitten harja, ja, jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme kertaa harjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin rihma- eli säijeperäinen neula lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui neulan säikeeseen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea arpasanoja. Minnepäin harja sitten hänen lukiessaan nuljahti, jos suolaan, leipään, hiileen tahi saveen päin, siitä arvattiin asian laita erinäisissä tiloissa." Nimenomaan ruumisharjan käyttäminen seulalla arpoessa viittaa taas selvästi siihen, että henkien uskottiin olevan liikkeellepanevana voimana.
Karjalankannaksella on seulalla ja harjalla arvottaessa asetettu joko nelikantaan kaksi hiiltä ja kaksi savipalasta niin, että niistä tuli risti, taikka kolmikantaan hiiltä, savea ja hopeasolki, jonka asemesta myös voitiin käyttää vihkimäsormusta tai hopearahaa. Viimeksimainittua sanottiin merkiksi ja käsitettiin se verhaksi, s.o. uhriksi.
Suomen itä-Karjalassa laskettiin seulalle arvoittelijan kaulassa oleva risti, niin että nauha tuli kulkemaan seulan reunaa myöten. Vastapäätä ristiä pantiin hiili ja viistoon kaksi leipäpalasta. Kolmas leipäpalanen kiinnitettiin rihman päässä riippuvaan neulaan. Venäjän Karjalassa käytettiin samoin kolmatta leipäpalasta harjan asemesta. Seulan päälle leipäpalasten kanssa ristikkäin asetettiin joko laatanaa (pyhäsavu-pihkaa) ja keskelle pyhän Pohrotsan (Jumalan äidin) kuva taikka myös kaksi hiilipalasta. Jälkimäisessä tapauksessa, jonka I.K. Inha on valokuvannut, mainitaan seulan alla olleen vielä leivän, jonka päälle oli tehty kolmikanta leipä- ja hiilipalasesta sekä arvoittelijan sormuksesta tai muusta kalusta.
Suola ja leipä, niiden asettaminen ristiin, kaularisti, pyhäsavu ja pyhäinkuva viittaavat ilmeisesti lainaan idästä päin. Suolan ja leivän sekä hiilen ja saven asettavat Saratovin läänin venäläiset pöydälle nelikantaan ristikkäin ja pitelevät niiden yläpuolella langasta kerää. Venäläisiltä ovat tämän arpomistavan oppineet myös kristityt tshuvashit, jotka asettavat pöydälle nelikantaan kaksi hiiltä ynnä kaksi leipäpalasta ja keskelle kolmannen leipäpalasen neulan päähän riippumaan.
Seulalla arpomisen yhdeydessä toisinaan esiintyy suoranaisempikin tiedonhankinta uneksimalla. Jyskyjärvellä Vienan läänissä kumottiin lämpimän leivän päälle seula, jonka uurteesen merkittiin tautien nimet ja vähän yläpuolelle sen pohjaa, juuri keskikohdalle ripustettiin kaularisti hyvin hienon langan tai hirvensuonen päähän. Jos arpa ei näyttänyt, niin pyöräytettiin sitä kahdesti myötä- ja kolmannen kerran vastapäivään. Jos se ei ottanut ollenkaan asettuakseen, vaan heilui kaikille suunnille, pantiin ristinmerkki niine lankoineen ensi yöksi pään alle; silloin sai nähdä tai kuulla unissa, mikä tauti sairasta vaivasi.
Seulalla arpomiseen liittyvät Arpasanat ovat länsi-Suomessa yksinkertaista arpaesineiden puhuttelua, joka on itäsuomalaisella alueella, varsinkin Karjalassa muodostunut runomittaiseksi.
A. Neitsyt Maria on asettanut tämän arvan syntisien välimieheksi. Miltä vialta on tämä vika? Sano synnyn syytä myöten, älä miun mieltäni myöten, sano asia asiata myöten, sano totta, älä valetta! Sano arvalle Jumala, arpa sitten miulle sanoo, miltä vialta tämä vika. Jos on kalma, lähe arpa liikkehelle, arpa lähe myötäpäivään; jos on kiroista, lähe vastapäivään; jos on veestä, käy kohti merehen; jos on maasta, käy kohti pohjasehen! Jos arpa totta sanovi, arpa ylös ylennetähän; jos arpa valehtelevi, arpa tulehen heitetähän; jos arpa valehtelevi, arpa maahan hauatahan. B. Kysyn Luojalta lupoa, anon Herralta apua, tahon taivon haltialta, manuelta veljeltäni, maakamaran katkojalta. Nyt on aika arvan käyä, miehen merkillä kysyä. Mie nyt kysyn kykkeröistä, mie nyt vaain vastinetta. Mist' on pulma puuttununna, tauti Hiien tarttununna: joistako juoksevista, läikkyvistä lähtehistä, veen vankan vääntimistä, kosken kuohuista kovista, vainko melloista vesistä? Sano arpa syitä myöten, älä miesten mieltä myöten! Jos arpa valehtelevi, arpa luoahan tulehen, palamahan paiskatahan, merkki miesten poltetahan. Jos arpa toen sanovi, arpa ylös nostetahan polville pyhän Jumalan. C. Arvalle kakkarat tehään.
Nämä luvut, kuten näemme ovat ilmeisesti kristilliseltä ajalta. Arpa on Neitsyt Maarian, arpa-Maarian, asettama, sitä kysellään Luojan luvalla, Herran avulla, se saa tietonsa itse Jumalalta ja totta puhuttuaan se pääsee pyhän Jumalan polville.
Seulalla arpomisen katolisesta alkuperästä ei siis saata olla epäilystä. Mutta Kalevalassa mainitaan toinen arpomistapa, jota Väinämöinen käyttää kadonneita taivaanvaloja tiedustellessaan (UK 49: 81-110). Väinämöisen esiintyminen arpojana perustuu yhteen vienanpuoliseen Laivaretken muistiinpanoon, jossa hän veneen kiinni puututtua: "arpoa asettelevi". Tämän säkeen Lönnrot, kuten Vanhan Kalevalan Lisistä näkyy, on ensin sovittanut vastaavalle paikalleen, siihen yhdistäen Arvanlukuja, ja vasta myöhemmin siirtänyt Päivänpäästö-runoon. Siinä itäsuomalaisessa Arvanluvussa, jonka mukaan Väinämöisen on kuvailtu leikkaavan lepästä lastut ja arvat kääntävän, vaaditaan ensin Luojan merkkiä, Jumalan arpaa totta puhumaan, sitten rukoillaan: