Tontut, jotka asuivat paraasta päästä ullakoilla ja ulkohuoneuksissa, olivat rumempia ja pelottavampia kuin haltiat. Tonttu oli lyhyt ja hyppäsi toisella jalalla. Se oli musta ja sillä oli yksi silmä keskellä otsaa. Päässä oli vanhanaikainen rihmalakki, jonka alta kiharaiset hiukset roikkuivat lähelle hartioita.
Tonttu ei tullut itsestään niinkuin haltia, vaan oli hankittava. Piti kiertää yöllä kolmea torstaita vasten kirkko kolmesti myötäpäivään kaulassaan hevosen länget, nimittäin valakan, jos tahtoi miestonttua, vaan jos naistonttua, tamman länget. Kun kirkonhaltia tuli luokse kysyen, mitä tahtoi, oli vastattava: "avusisäntää" tai "avusemäntää"; sen sai sitten mukaansa kolmannella kerralla. Myös muistellaan, että menijällä piti olla kolmena vuonna astiaan otettua jouluolutta, jota kirkossa vastaan tulevalle ukolle tai akalle tarjosi juotavaksi.
Näin saadulle "tontille" oli toisinaan varustettu itsepäällinen, hyvin puhtaaksi siivottu huone. Siinä piti olla liikuttamaton ruokapöytä, johon muutama kerta viikossa vietiin verestä ruokaa, vanhinta ottaen pois. Eikä siinä ollut lupa mitään muita tavaroita pitää, eikä asua kenenkään muun kuin ruuanhoitajan.
Ulkohuoneuksista mainitaan tontun oleskelupaikkoina sauna, talli, mylly ja ennen muita riihi. Joka riihessä oli riihitonttu. Tämä vastaa ruotsalaista ritomte, joka varasti viljaa naapurin pellolta ja kantoi omaan riiheen. Riihitonttu piti riihestä hyvää huolta, mutta jos sen vihoitti, niin se rupesi kantamaan jyviä pois talosta ja poltti pian koko riihen. Sitä puhuteltiin, kun mentiin riiheen. Aamuisin sanottiin hyvää huomenta ja ehtoisin, kun riihi pantiin lämpiämään, pyydettiin sitä pitämään valkeasta vaaria ja sanottiin hyvästi. Jos oltiin riihessä yötä, niin siltä piti pyytää yösijaa, eikä saanut mennä pesän kohdalle maata. Riihitonttu nähtiin istuvan kiukaalla, välistä parsilla, punaiseksi puettuna. Toisinaan tämä "haltia" ilmaantui harmaissa vaatteissa ja harmaa huopahattu päässä. Aina kun syötiin, annettiin sille puuroa ja maitoa kiukaan taakse.
Riihitonttu saatiin ensimäisestä elolyhteestä, joka leikattiin pellolta; se vietiin riihenparsille koko vuodeksi. Toisinaan sen annettiin olla siellä toistakymmentä vuotta; sillä ajalla syntyi tonttu. Jos tahdottiin jouluiltana tiedustella vuodentuloa, piti ruokapöytään ruvetessa isännän lähteä riiheen tältä tontulta kysymään: "sanopas, hyvä tonttunen, kummoinen vuosi on tulossa". Jos riihi silloin naksahti, sai odottaa hyvää vuotta. Sillä aikaa oli kaikkein istuttava ääneti ja hiljaa ruokapöydän ääressä. Isännän riihestä palattua emäntä ensiksi kysyi vuotta, sitten isäntä istuutui ja aljettiin syödä.
Yleensä mainitaan tontun tehtävänä olleen kantaa viljaa toisista taloista; tontulla joku varastutti toisen talon halkojakin. Kangasalla kerrotaan Vääksyn tontun käyneen Liuksialassa puita sissimässä ja Liuksialan tontun näpistellern jauhoja Vääksyn myllystä.
Sananpartena on säilynyt: "kantaa kuin tonttu". Tämä ominaisuus liittää tontun toiseen haltiaan, minkä nimeenkin sisältyy kantamisen käsite, nimittäin paraan, joka johtuu ruotsinkielisestä bjära, bära l. bara 'kantaja'.
Alkuansa on paraa ajateltu kaikenlaisen tavaran taloon tuojana: viljan, karjantuotteen ja puhtaan rahankin. Inkerissä vielä eroitetaan raha-, leipä- ja maitopara. Muutamin paikoin Suomessakin muistellaan paran kuljettaneen rahaa ja rukiita, joskus lannankin toisen talon pellosta. Tavallisimmin se kuitenkin tunnetaan maidon, kerman ja voin kantajana. Maitoparan ohella nimitykset kerma- ja voipara (ruots. smörbjära) vielä muistuttavat sanan yleisemmästä merkityksestä, mutta para pelkästäänkin riittää mainittua erikoishaltiaa osoittamaan.
Virossa tunnetaan tämä sana ainoasti luoteisrannikolla muodossa päär. Etelävirossa nimitetään maidon ja voin kuljettaja puuk, jota vastaa alasaksan puk ja lätin puhkis. Yleisessä kantajan merkityksessä virolaiset käyttävät omakielistä vedaja.
Suomalaisessa sananlaskussa asetetaan para naisten avustajana miesten palvoman tontun vastakohdaksi: