TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö sama. Lauantai-ilta.
(Vilma kokoilee seinällä olevasta pienestä kaapista tavaroitaan suureen liinaan, sitoo sen nyytiksi, kääntyy vielä kerran katsomaan pirttiä ja on juuri tarttumaisillaan ovenripaan kun Heikki tulee.)
HEIKKI. Minä arvasin sinun aikeesi… Onneksi ehdin tänne ajoissa.
(Taluttaa Vilman istumaan.)
VILMA. Olisit antanut minun mennä.
HEIKKI. Sinä jäät minun luokseni.
VILMA. Minä pelkään niin sinun äitiäsi. Hän katsoo minua aina kuin… En minä osaa sanoa. Minä tunnen itseni niin sanomattoman onnettomaksi hänen läsnäollessaan… Ja minähän olen syyllinen. Minä olen vienyt hänen poikansa.
HEIKKI. Maailma on tehnyt äidin kovaksi, mutta ei hän sinulle mitään pahaa tee. Hän rakastaa minua eikä voi unhoittaa Honkalaa. Hänen mieltään kirveltää nyt, mutta kerran taas kaikki tasaantuu, kerran me hänet lepytämme.
VILMA. Ei hän koskaan unohda, mitä sinä eilen sanoit.