VILJO. Sinähän haastelet vallan merkillisiä tänä iltana. Hohhoh! sinun juttujasi.
AARNE. Niin se kuitenkin on. Olen sen kokenut. — Saatan innostua johonkin muuhun, mutta pian palaavat ajatukseni taas taiteeni pariin. Tulen työssäni huolimattomaksi, kaipaan värejäni, kangastani, minussa herää palava halu maalata jotakin ja niin antaudun taas kokonaan omiin harrastuksiini. Mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan tee mitään. Minua painaa outo kirous. Minä olen luotu katselemaan, aina vaan katselemaan, katselemaan elämän ihmeellistä juhlaleikkiä, johonka en voi ottaa osaa.
VILJO. Äh, tuo on kaikki penikkatautia.
AARNE. Minä tunnen, että minä kykenen johonkin, mutta minulta puuttuu elämän voimaa ja minä joudun perikatoon.
VILJO. Sinulta ei puutu niin mitään.
AARNE. Suuri tunne, joka yllättävänä tempaisi minut mukaansa, suuri antaumus, suuri rakkaus voi pelastaa minut.
VILJO. Jaha! Nyt me sitten taas olemme onnellisesti siinä lähtöpisteessä.
AARNE. Sinä olet hävytön!
VILJO. Ja sinä olet ämmä!
AARNE. Sinä luulet, että minä leikin.