AARNE. Valitettavasti!
VILJO. Kahvi taitaa jo olla vallan kylmää.
(Juovat kahvia.)
AARNE (ivaten itseään.) Tämmöiseksi olen kuvitellut tulevaisuuteni: muutan asumaan johonkin saastaiseen vinttikamariin, joka on löyhkäävien portaitten yläpäässä, lämmitän huonettani taulujeni puitteilla, kankailla puhdistan lattiaa. Kaupungilta tullessani on minulla kakku paperissa kainalossani, kädessäni heiluu maitopullo, jonka kaulaan on sidottu lanka, pihassa tapaan talon piiat, joita kaikkia sinuttelen…. Istun väsyneenä huoneessani, katselen mitään ajattelematta naapuritalon kattoa ja imeskelen piippuani, jossa on inhoittavasti käryävää tupakkaa, jotakin turvetta… Tunnen halua heittäytyä vuoteeseeni täysissä vaatteissa, kuraisin saappain niinkuin työstä tuleva renki ja nukkua, turtua, kaivautua olkien sekaan ja vihdoin niitten kanssa maatua.
VILJO. Miks'et ole puhunut minulle raha-asioistasi aikaisemmin?
AARNE. Siihen ei minulla oikeastaan ole ollut mitään syytä. Muistathan että kerrottiin ryssien ampuneen Antin, jossakin rajalla, hänen yrittäessään palata kotiin. Olisin perinyt hänet.
VILJO. Oletko nyt pahoillasi?
AARNE. Viljo, sinä olet minun ystäväni, sinulle kerron sen synkän ajatuksen, jota olen mielessäni hautonut. — Niin, minä toivoin, että Antti olisi kuollut.
VILJO. Rahojenko tähden?
AARNE. Äh! Ostaisin niillä ruusuja ja heittäisin akkunastani lokaiselle kadulle. En rahojen tähden, vaan Ainin tähden. Minä rakastan häntä yli kaiken. Hän on minun elämäni ja — kuolemani.