VILJO. Poika parka!
HILMA (tulee oikealta.) Neiti pyysi ilmoittamaan, että hän tulee aivan kohta. Hän lepää vielä hetkisen.
(Menee.)
VILJO. Te olette kummallista väkeä, sinä ja minun sisareni. Aini sairastui hengenvaarallisesti kuultuaan, että Antti muka oli kuollut eikä hän vieläkään ole aivan toipunut. — Sinä taas olet vallan päästäsi pyörällä ja niin turhasta, lapsellisesta syystä. On ihmeellistä, ettei aurinko ja raikas tuuli ole teitä jo lapsena tuhonnut, on ihmeellistä, että teidän kaltaisianne ylimalkaan ollenkaan on olemassa.
AARNE. Ja kuitenkin niitä on.
VILJO. Surullista kyllä! Teidän henkenne on raajarikkoinen ja ruma, teidän ruumiissanne on kuoleman merkki ja te ehkäisette uuden, terveen ja elämäniloisen ihmissuvun syntymistä.
AARNE. Et voi uskoa, kuinka minä kaipaan kuolemaa. Mutta minulla ei ole voimaa —.
VILJO. Kyllä sinä noista sekasotkuisista ajatuksistasi kerran selviät.
AARNE. Koska?
AINI (tulee oikealta.) Eikö Antti olekkaan täällä?