AARNE. Sinä olet pähkähullu!
VILJO. (vakavasti, aivan toisella äänenpainolla kuin äsken.) Mikä sinua vaivaa?
AARNE (tiuskaisten.) Ei mikään!
VILJO. Mikä sinua vaivaa?
(Vaitiolo.)
AARNE. Etkö sinä sitä tiedä?
VILJO. Tiedän. — Mutta sinähän sanoit jo unohtaneesi kaiken.
AARNE. Minä luulin unohtaneeni kaiken, mutta juuri äsken huomasin, etten ole unohtanut mitään. Kotoa lähtiessäni ajattelin: kiirehdippähän poikaseni, tänään on veljesi Antin kihlajaiset. Mutta tänne saavuttuani selveni minulle ikäänkuin uutena totuutena: tänäänhän onkin Ainin kihlajaiset. Tämä ajatus kohtasi minua kuin yllättävä isku ja minä tahdoin paeta kätkemään sen tuottamaa tuskaa. Miksi kiusaisin itseäni enemmän kuin on välttämätöntä? Parempi on minun kuulla heidän onnestaan kuin olla itse sen murheellisena todistajana. — Älä pakoita minua jäämään, anna minun mennä!
VILJO. Sinä jäät! Sinusta täytyy tulla mies!
AARNE. Niin. Minä jään. — Minä tahtoisin lähteä, mutta kuitenkin jään.
Tahtoisin kuolla, mutta elän yhä.