Apollon.

Zevsin jaloin poika on Apollon eli Foibos,[44] jonka äiti oli Leto (Latona) s.o. hiljainen yö. Taivaan eli Zevsin ja yön yhtymästä syntyy päivänvalo, armas aurinko, jonka edustaja Apollo on luonnonalallaan. Hän on valon jumala[45] kirkkain ja jaloin. Kauan hänen äitinsä kateellisen Heran vainoomana etsi paikkaa luodakseen saalaansa, kunnes löysi sen Delos saarella. Saari, siihen asti ajeltuaan meren ulapalla, seisahtui kun Foibos syntyi.

Valonvaltias, syntyään vihaten pimeyttä, lähti jo nuorena sotaan sen valtoja vastaan. Hän ampui kuoliaaksi Tityos hiiden ja Python[46] nimisen lohikärmeen ihmisiä ja eläviä ahdistamasta. Samallaista taistelua hän jatkaa edelleen, kunnes kevät valkenee maille. Talveksi lähtee hän hyperborealaisten ("pohjantakalaisten") ikivaloisaan maahan, josta taas keväisin palajaa Hellaaseen. Tämmöiset tarut kuvaavat vain sitä suurta muutosta joka keväällä tapahtuu luomakunnassa lämmön ja valon vaikutuksesta. Apollonin nuolet ovat auringonsäteet, joiden voimasta talven valta murtuu, lumet sulavat, usvat haihtuvat, eläin- ja kasvikunta virkoo iloisesti elämään. Näinpä hän myös karjaa holhoo. Mutta samat säteet kiihtyvät kesähelteellä, mätäkuulla, polttavan kuumiksi, niin että kasvikunta surkastuu[47] ja taudit tappavat eläimiä ja ihmisiä. Niinpä Apollon on kostaja, joka nuolillaan lennättää äkkisurmaa. Hän on tuo "kaukaa ampuva kuuluisa hopeajousi-mies",[48] jonka näkymätön nuoli tempaa ihmissielun tuonen tuville. Kun tuo käypi kivutta ja äkisti, pidetään väliin, tilakohdista riippuen, tämmöistä kuoloa armona eikä rankaisuna (Il. XIV 757 ss.). Jousimiehenä on jumala kaikkien jousimiesten suojelija (Il. V, 105).

Apollonin luonne on kaksinainen: sotaisa ja rauhaisa, tuima ja lempeä. Niinkuin hän tauteja lähettää, hän myös niitä suopeasti poistaa ja parantaa, ollen siten tarmokas lääkejumala.[49] Hänen poikansa Asklepios (Aesculapius) onkin yksinomaan tälle uralle antaunut. Pahan poistaja ja turmien torjuja[50] on Apollon laajimmassa merkityksessä hengen alalla. Puhdas valonvaltias harrastaa henkistä kirkkautta, siveellistä puhtautta ja yleensä kaikkien henkivoimain sopusointua ihmiselämässä; siitä syystä hän ei siedä rikoksia, vaan rankaisee röyhkeitä ylvästelijöitä — mutta etupäässä hän armolla ja lempeydellä enemmän kuin kostokeinoilla palauttaa hämmentyneen sopusoinnun. Hän on sielun vammojen parantaja. Hän puhdistaa sielun syyllisyyden tahrasta, luo mielen kirkkaaksi, keventää tunnon taakkaa sovinnon suloudella. Kostotarten vaivaamille suopi hän turvaa (vrt. Oresteen tarinaa!) ja yksin hän voi tylyn verikoston lain peruuttaa. Tätä jumalallista sovinnollisuutta lausuttiin ilmi Apollonin palvelusmenoissa; näissä käytetyt syyn sovitukset epäilemättä suuresti auttoivat lempeämpiä oikeuskäsitteitä ja tapoja pääsemään valloille sivistyneen muinaisajan ihmisissä. — Rauhallista menoa suosiessaan A. myös on teiden ja huoneiden suojelija.[51] Valtion suojaksi hän hoitaa ja vaalii nuorisoa.

Rauhattomia mieliä viihdyttelee Apollon tehokkaasti myös sävelten sulotenholla. Mestarillisesti hän kaiuttelee kitaraansa (forminx) jumalain kemuissa, runotarten kauniisti laulaessa. Hän onkin heidän johtajansa (musagetes), Orfevs, Linos y.m. taruajan virsiniekat ovat hänen poikiaan. Näinpä Apollon muita enemmin on laulun ja runoustaiteen jumala.

Vielä Apollo valollaan vähinsä väljentää sitä sumua joka peittää meiltä tulevaisuuden. Hän on ennustaidon jumala ja semmoisena hänen merkityksensä Hellaan kansanelämässä oli mitä tärkein ja syvällisin myöhäisiin aikoihin asti. Apollon ei ilmaissut tulevaisuutta ulkonaisilla merkeillä, mutta hän saattoi valituitansa hurmaustilaan, jossa hän heidän suunsa kautta julistaa viisauttansa. Nuo, enimmältään naisia, asuivat varsinaisissa ennuspaikoissa, tai yksikseen, n.s. sibylloina. Apollonin orakeleita oli useita, esm. Klaros (Kolofonin luona), didymaiolainen orakeli lähellä Miletoa, ismeniläinen lähellä Thebaa, mutta muita mainiompi oli Delfoin orakeli, joka lähes tuhannen vuotta pysyi pyhänä ja sai horjumatonta kunnioitusta, etenkin doorilaisheimolta, sitten koko antiikin mailmalta. Sen päätöksillä oli ratkaiseva valta aina ja kaikissa asioissa niin Kreikassa kuin Roomassa. Kun Pythia[52] pureksi pyhän laakerin lehtiä tai istui kolmijalka-jakkaralleen templissä maanmalon päälle, josta maanalaisia höyryjä huokui häneen, joutui hän haltioihin ja alkoi ennustella, neuvon kysyjöille salaviisauden sanoja lausua, joiden ongelmia papit ja viisaat selvittelivät. Vasta Konstantini Suuri toi Pythian istuimen pääkaupunkiinsa ja teki lopun orakeleista.

Delfoissa oli Apollonin kultin pääpesä. Siellä kohosi komea templi, jonne uskovaiset neuvonkysyjät antelivat lahjojaan, niin että niistä aikaa myöten karttui runsaat aarteet (arviolta noin 10,000 talenttia = lähes 55 milj. markkaa). Toinen kuulu palveluspaikka oli syntysaari Delos, siellä Kynthos-vuoren juurella templi, jossa juhlittiin määräaikoina. Moniaalla Kreikassa ja sen siirtokunnissa oli noita pyhäköitä juhlineen. Atheenassa vietettiin Apollonin kevätjuhlaa, delfinia, etenkin sentakia että tyyntynyt meri taas sopi laivakululle. Mätäkuun paahteessa lepyteltiin häntä muilla juhlamenoilla.

Pian roomalaisetkin huomasivat tarvitsevansa jumalaa, jolta saisivat selvempiä tietäjänsanoja kuin lintu- ja suolienteitä selitteleviltä papeiltaan, ja niinpä he lainasivat kreikkalaisilta Apollonin, jolle eivät löytäneet omaa kansallista nimeä. Häntä palvelivat myös taudinparantajana. Hänen ensimmäinen templinsä Roomassa rakettiin erään ruttotaudin johdosta (429 e.Kr.). Erittäin harrasti Augustus keisari A:n palvelusta, jonka ansioksi hän luki voittonsa Aktiumin luona, ja rakensi hänelle uhkean juhlatemplin Palatinin kukkulalle.

Veistokuvissa on Apollon varteva, jalomuotoinen, ihana, parraton nuori mies, jonka keltakutrit viljavina valuvat, kasvojen ilme ja katse säteilee tyyntä ylevää iloisuutta. Tämmöisen perisävyn loivat hänen kuvilleen etenkin Praxiteles ja Skopas (noin 390-330) mestariteoksillaan. Säilyneissä teoksissa jumala esiintyy joko sotijana ja kostajana, viini, jousi ja egiidi aseinaan, tai rauhaisana, kantelon soittajana. Ensi laatua on kauneudestaan kuuluisa veistokuva Belvederen Apollo. Jalo voittajan ylpeys loistaa ihmeen kauniista kasvoista ja koko asennosta, kun hän vasemmalla kädellään ojentaa egiidiä tuhoksi viholliselle, jota puunrunkoa kiipeävä käärme kuvallisesti merkitsee. — Naisellisen pehmeät ruumiinmuodot ja haaveksiva katse on niissä kuvissa, jotka esittävät häntä kantelensoitajaksi (kitharodos). Pitkä vaate valuu väljänä hänen yllänsä ja ihaillen näkyy hän kuuntelevan sävelten sointua.

Apollonin attribuutit ovat: jousi, viini, nuolet, kithara, laakeriseppele. Laakeri oli, niin tietää taru, alkuaan kaunis neito, Dafne, joka, kun jumala tavoitteli häntä syleilläkseen, pakeni, muuttui puuksi ja jäi Apollonille pyhitetyksi.