Kun v. 399 e.Kr. Hellaan Apollon pääsi Rooman jumalain joukkoon, seurasi mukana sisarensa Artemis, joka nyt kokonaan suli yhdeksi entisen Dianan kanssa, perien tältä vaan kansallisen nimen. Uusi Diana sai juhlatemplin Roomassa v. 179 e.Kr. ja hänestä kerrottiin nyt aivan samoja kuin Artemiista. Koska siis esim. uutta vuosisataa aljettaissa Apollonia kunnioitettiin komealla juhlalla ja Dianakin sai siitä osansa, rukoili Horatius juhlarunossaan (carmen seculare), että Phoibon kanssa Diana tuo "salojen suoja ja taivaan kirkas kaunistus varjelisi valtakuntaa, kasvattaisi uuden uljaan sukupolven ja varsinkin vaalisi äsken syntyneitä lapsia". Olihan pikkulapset Dianan suosituita, niinkuin muutkin vesat metsässä ja nurmen nuori kukkaisväki.

Taiteessa on Artemis nuori, solakka, reipas neito, usein metsästäjän asussa, viini ja joutsi aseinaan, helmat käärittyinä ylös, voidakseen ketterämmin viidakossa liikkua. Kuuluisin säilynyt pystykuva on n.s. Versaillesin Diana. Siinä suojelee hän turviinsa paennutta naarashirveä, koppaa viinestä nuolen, uhkasilmin tähystäen vainoojata. Toisissa kuvissa esiintyy hän siinä silmänräpäyksessä, kun nuolen juuri ammuttuaan tähystää miten se lienee osunut saaliiseen. Eräässä kuvassa katselee hän hellästi ainokaista lemmittyänsä Endymionia.

Artemiin tunnustimet ovat: joutsi, viini vasamoineen, keihäs, soihtu; pyhät eläimensä hirvi, karhu, karju, koira.

Ares. — Mars.

Ares on kreikkalaisten sotajumala, Zevsin ja Heran poika. Hän tuli enemmän äitiinsä kuin isäänsä, ollen yrmeä ja kiukkuinen riitapukari, joka sopimattomalla käytöksellään usein suututti olympolaisia.[58] Varsinkin Athene ja Ares aina olivat kahakassa keskenään. Hänen kotimaakseen mainittiin Thrakiaa. Tuolla talvimyrskyjen maassa, missä tuimat raakalaiskansat mellakoivat, Ares paraiten viihtyi ja siellä hänelle suurinta kunniaa osotettiin. Vuolaat Hebros ja Strymon virrat siellä kerskailivat olevansa hänen poikiaan. Onpa arveltukin, että Ares alkuaan merkitsee myrskyjen myllertämää pilvitaivasta. Rajuksi hänen ilmiötänsä ainakin Iliadissa kuvaillaan. Sota on hänen elämänsä; mutta ei hän suunnittele taistelua järkiperäisesti, silmämäärää myöten, kuten Athene, ei huoli siitä kumpi puoli voiton vie; sota sotana on hänelle pääasia, miekan melske, tappelun pauhina, kamala surma on sotajumalan riemuna. Hän on verenhimoinen: tappelussa kaatunut "juottaa verellään Aresta". Ares on itse ilmetty taistelun telme, elävä sotahuuto (Enyalios). Kiiltävässä vaski-asussaan, aseet käsissä, ajaa jyristää hän rajusti veritannerta pitkin seurassaan poikansa Fobos ja Deimos (pelko ja kauhu), sisarensa Eris (tora) ja sodatar Enyo (= Bellona), ja murtaa allensa kaikki. Mutta hänen väkevyytensä on samalla hänen heikkoutensa: hän on väkevä ja nopea, mutta huimuudessaan lyhytmielinen; silmitön vimma sokaisee hänen järkensä, joten hän joutuu alakynteen Athenea vastaan — viittaus siihen että raaka, jos kuinkakin tavaton voima ei auta ilman älyn ohjausta. Taistellessaan troialaisten puolella ottelee hän usein Athenen ja tämän suojanalaisten sankarien kanssa. Kun Diomedes kerran haavoitti häntä, karjui Ares tuskissaan kuin kymmentuhatta miestä.[59] Toisella kertaa Athene heitti hänet kumoon suurella paadella, jolloin hän ruumiillaan peitti tynnyrinaloja maata. Voittipa hänet myös Herakles y.m.

Vaikka kaikki vihaavat ja kauhulla katselevat tuota häviön, taudin, surman ja surkeuden tuojaa, on kuitenkin yksi joka häntä rakastaa — lemmenjumalatar Afrodite, joka muuten esiintyy Hefaistoksen puolisona. Tällä piirteellä on kaiketi tahdottu lieventää sotajumalan tuimaa ilmiötä, tajuten tehoisaa vaikutusta joka syntyy vastakohtain, karkean ja suloisen yhtymästä. Tästä lempiliitosta syntyi Harmonia (Sopu), joka peri äitinsä lempeyden, Eros ja Anteros sekä isäänsä tulleet pojat Fobos ja Deimos. Muitakin morsiamia oli Areella.

Aresta Kreikassa ei aivan yleisesti palveltu. Thebassa häntä rukoiltiin rutonjumalana. Theban perustaja Kadmos nai Harmonian; olipa siis thebalaisilla, joiden suonissa juoksi sotajumalan verta, syytä häntä palvella. Atheenassa oli Ares, sikäläisen tarun mukaan surmattuaan Poseidonin Halirrothios pojan ja saatuaan syynsä sovitetuksi, antanut aihetta Areiopagin murhaoikeuston perustamiseen.

* * * * *

Tärkeämpään arvoon ja asemaan pääsi roomalaisten sotajumala Mars l. Mavors. Mutta alkuaan Mars isä eli Mamers ei ollenkaan näyttänyt sotaisalta, vaan oli hyvänsävyisä keväänjumala, joka soi kauniita säitä, suojeli suopeasti metsää (Silvanus), kasvikuntaa ja karjaa laitumella, sekä varjeli ihmisiä vahingolta. Semmoisena häntä Italiassa palveltiin niillä näillä maalaisjuhlilla. Näitä oli ambarvalia, jolloin juhlakulussa kierrettiin peltoja kolmeen kertaan ja rukoiltiin Marsia niitä siunaamaan. Näitä myös mamitralia (alussa maaliskuuta), jolloin paksuun pukuun tyrsystetty ukko Mamurius Veturius, s.o. "vanhentunut Mars", lyönneillä ja iskuilla ajettiin pois ihmisten ilmoilta, ja siten kuvattiin nuoren kevään, eloisan Marsin voittoa talvesta ja vanhasta vuodesta.[60] Voittoa vietettiin juhlajuomingeilla ja saliot (salii = "hyppelijät") ilmaisivat ihmisten iloa kevään tulosta hypellen ja juosten pitkin katuja, käsissään Marsin-kilpi, ancile, jota lyödä rämistelivät. Näitä kilpiä oli 12, joista yksi alkuperäinen. Se oli taivaasta pudonnut, kertoi hurskas taru, Numa kuninkaan käsiin ja hän sai tiedon että sen säilymisestä riippuisi valtakunnan onni. Estääkseen ancile'n varastamista teetti hän mestari Mamurius Veturiuksella 11 muuta aivan yhdennäköistä kilpeä. Kilpien luku osottanee, että ne oikeastaan tarkoittivat vuoden kuukausia ja koko juhla oli varmaan vaan yksinkertainen kevään vietto, jossa Marsilla ei ollut mitään valtiollis-sotaista merkitystä. Numa saattoi kyllä sitten uudistaa juhlan ja antaa sille toisen mielen.

Rauhallinen jumala oli siis Mars alkuansa. Sotaisa taimi piili hänessä, mikäli kevään jumala taistelee talvea vastaan, jota taistelua juhlamenoissa kuvailtiin. Tämän toimen sitte sotaisa, vallanhimoinen Rooman kansa kasvatti suureksi, niin että Marsista tuli yksinomaan sodan julma jumala ja samalla valtakunnan ylin suojelija, Jupiterin jälkeen arvoisin. Rooman perustaja Romulus oli hänen poikansa, kertoi taru, ja siten Mars oli Rooman kansan kanta-isä, kansa oli syntyään sotainen. Jo Numa kohotti sotajumalan palvelun entistään ylempään arvoon, johon viittaa taru Marsin-kilvistä, hän myös sääsi sitä varten erityisen pappisviran (flamen martialis). Aikaisin rakettiin Roomaan Marsille templi; sinne meni sotaan lähdettäissä päällikkö ja jumalan kuvapatsaan edessä rämisti keihästä ja pyhää kilpeä huutaen: "Mars vigila!" (valvo Mars!) Ja Marsin uskottiin astuvan näkymätönnä sotajoukon edessä, seurueinaan Pavor, Pallor (kauhu, kalpeus) ja Bellona (vrt. Aresta) vieden sitä voittoon, josta hän sai nimen Gradivus. Hänelle pyhä oli Campus martius, Mars-kenttä Roomassa, jonne nuoriso kerääntyi urheilemaan ja sotakuntoinen väestö saapui tarkastettavaksi. Tänne myös Augustus keisari, voitettuaan ottoisänsä Julius Caesarin murhaajat, asian muistoksi rakensi templin mitä muhkeimman "Marti ultori" (Mars kostajalle).