Kun Roomalaiset tutustuivat Kreikan jumaliin, muuttui heidän Marsinsa yhä enemmän Areen kaltaiseksi. Silloin hänelle keksittiin Venus puolisoksi ja lapsia Areen lasten vastavertaisia. Kun sitte aljettiin uskotella Aeneaan äitiä Venusta Julion-suvun kanta-äidiksi, kostui siitä Marsille uutta kunniaa. Hän tehtiin uuden keisarikunnan ja -suvun taivaalliseksi holhojaksi ja varsinkin Augustus kunnioitti häntä loistavasti.
Taiteessa Ares (ja Mars) kuvataan rotevaksi soturi-nuorukaiseksi; tukka lyhyt, kähärä, silmät pienehköt, nenä vankka, sieraimet aukinaiset, ilmaisten kiihkoa. Paraimpia säilyneitä veistokuvia on n.s. Mars Ludovisi, jossa jumala näkyy levähtävän tappelusta ja tuumivan suloisempia seikkoja, siitä päättäen että pikku Eros veitikka leikittelee hänen jaloissaan.
Tunnusesineitä: hurtilla ja väinönkotkilla koristeltu kilpi ja keihäs.
Eläimiä: susi, hevonen, palokärki.
Afrodite. — Venus.
Kauneuden ja lemmen jumalattaren Afroditen synnystä on eri kertomuksia. Homeros mainitsee hänen vanhemmikseen Zevsin ja Dionen; mutta vanha on myös Hesiodon kertomus, että Afrodite syntyi Uranos jumalan verellä hedelmöittyneestä merenvaahdosta,[61] yleni aalloista[62] Kypron rannalle[63] tai, toisin muunnellun jutun mukaan, ui näkinkengässä Kytheran saarelle.[64] Kaksi jälkimmäistä syntytarua näyttää että tässä jumalattaressa on yhtynyt helleenisiä ja itämaisia aineksia. Etäisistä ajoista oli useilla Välimeren saarilla, jopa Kreikan rannikoillakin, siellä täällä foinikilaisia siirtokuntia, jotka sinne olivat tuoneet itämaista uskontoa ja kulttia. Siirtokuntain kreikkalaistuessa säilyi vielä uskonnollisia katsantotapoja ja palvelusmenoja, joskin muuttuneilla nimillä. Nyt tiedetään että Itämailla muinoin palveltiin erästä suurta naisjumalaa, joka, minkä nimen missäkin lienee saanut — Assyriassa Mylitta, Egyptissä Isis, Frygiassa Kybele, Efesossa Artemis, Foinikiassa Astarte y.m. — kuitenkin tarkoitti ja olennoitsi samaa luomiston mahtavasti hedelmöitsevää elinvoimaa. Samaa taisi Kreikan Afroditekin alkuaan edustaa. Kun siis mainituissa siirtoloissa huomattiin Afrodite ja Astarte hengenheimolaisiksi, sulivat he vähitellen ihmisten käsityksessä yhdeksi jumalattareksi, joka peri kreikkalaisen nimen Afrodite. Hän oli lähinnä "taivaallinen" (Aphrodite ourania), sillä taivaasta päin Astartekin hallitsi luomakuntaa. Näin Afroditea kauan palveltiin varsinkin Kytheran saarella ja Kyprossa, jossa hänellä oli kuuluisa templi Pafos-vuorella.[65] Saarilta merisyntyisen jumalattaren palvelus levisi Kreikan manterelle, jopa kaukana Siciliassakin oli hänellä — ehkä jo foinikilaisten perustama — pyhäkkönsä Eryx-vuorella, josta roomalaiset tunsivat hänet nimellä Venus Erycina.
"Taivaallinen" Afrodite ilmaisi olennossaan taivaan rakkautta maata ja sen asukkaita kohtaan, ja tämähän kaikkialla luo elämää ja kauneutta muodoiltaan mitä vaihtelevinta. Tuskin oli Afrodite rannalle astunut, kun maa hänen jalkainsa juuressa vihoittaa, kukkasia versoo, kevään sulohenki puhaltelee, kaikki uhkuu eloa ja iloa. Ja missä ikänä hän liikkuu, nähdään samat ilmiöt: horat (vuodenajattaret) pukevat ylleen juhlavaatteensa, sulokit ja luonnottaret karkeloivat hänen ympärillään nuorella nurmella, linnut helistelevät säveliään lehdikoissa. Afrodite on siis suloinen suvetar, kevään henki joka nuorentaa luonnon.[66] Mutta keväällä elpyy merikin vilkkaaksi. Siellä joutsenet joikuen uivat, delfiinit telmivät, valkopurjeet viiltävät sinipintaa. Tästäpä Afrodite joutui "merettäreksi",[67] ja merimiehet sekä merenkulkijat rukoilivat häneltä onnea matkoilleen.
Mutta kevään iloa ei kestä kauan; luonto surkastuu taas ja kuolee, ja siitä suru valtaa Afroditen sydämmen. Tähän tosiasiaan perustuu runollinen Adonis-tarina.[68] Adonis on uljas, kaunis nuorukainen, Afroditen lemmitty. Yhdessä he saloa käyvät, saalista ajavat, ilakoivat, kun — vihainen metsäkarju karkaa päälle ja tappaa nuorukaisen. Jumalatar on murheeseen murtumaisillaan ja lähtee synkkään manalaankin armastansa etsimään; silloin Zevs heltyy. Hän sallii sulhon puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä morsiamensa luona, mutta syys- ja talvikaudeksi on hänen palattava varjojen maille. Tarun mieli on selvä: peto on kolkko talvi joka kuolettaa eläin- ja kasvikunnan, Adonis on luonto joka vuoroin virkoo eloon ja kuihtuu kuoloon, Afrodite on luonnon henki ja haltia.
Eloa uhkuva suvetar on samalla kaiken kauneuden ja lemmen jumalatar. Lemmen suloisen ikeen alle taipuvat kaikki: puut, kukat, eläimet, ihmiset, jumalatkin. Afroditen valta ulettuu kaikkialle maan ääristä äärihin, hän on "kaikenkansainen" (Pandemos). Tämä nimitys tarkoittaa siis alkuaan hyvässä mielessä melkein samaa kuin "urania", mikäli ajatellaan jumalattaren avaraa valtaa. Semmoisena hän herättää rakkautta, solmii kihlauksia ja avioliittoja[69] ja voipi perhe-elämän onnella rakentaa yhteiskuntaa. Myöhemmin sana sai perin halvan merkityksen, tarkoittaen sitä olentoa joka edustaa aistillista, irstailevaa lemmiskelyä (= Venus vulgivaga).
Lemmen taikavoimaa ei voi kukaan vastustaa, semminkin kun se ilmestyy kauneuden viehättävässä puvussa. Afrodite on ilmetty ihanuus ja sulous, jota runoilijat eivät väsy ylistämästä. Hän on "kultainen", "sulosti hymyilevä" ja hänellä on uumenillaan taikavyö joka kerrassaan hurmaa katsojan. Sen hän väliin lainaa muillekin, etenkin naisille jotka valittavat kultiansa kylmenneiksi. Hänellä on seurueena Eros, Pothos, Himeros (lemmenlintu, sulokaipuu, lemmen halu) ja Hymen (hääilo, "Kirki"). Kova kivihän sen täytyisi olla, jonka sydän ei sulaisi, joka ei lemmen syliin vaipuisi! Niinpä lumoo hän julman pedonkin, että se on kesy ja laupias kuin lammas. Mutta eipä jumalatar myöskään suvaitse valtansa vastustelua. Sen todistavat Narkissos, Hippolytos ja muut lemmen halveksijat.
Jos siis jumalatar ilokseen sytyttelee sydämmiä lempeen, on hän itsekin herkkä syttymään. Olihan niitä useitakin, joille hän sydämmensä antoi: Adonis, Paris, Anchises y.m. Ares on väliin esitetty hänen puolisokseen, väliin vaan lemmityksi. Lapsia heillä oli useita (kts. Ares). Ehkä tämä liitto on vain keksitty näytteeksi että lempi lumoo julman soturinkin. Ei Afrodite muuten juuri mallisankareita ihailtavaksensa etsinyt, hän kun rakasti Pariksenkin moista velttoa teikaria. Mutta Paris olikin kauneuden kilpailussa julistanut hänet voittajaksi. Siitä hän ihastui ikihyväksi, antaen suositulleen palkaksi naisista ihanimman eikä ollut näkevinään hänen vikojansa. On Afroditella laillinenkin puoliso ja juuri se jumala joka ei ollut kaunis — ontuva, hoikkasääri, nokinaama Hefaistos. Mikä omituinen huumori, asettaa moinen olento ihanimman jumalattaren viereen! Ehkäpä osasi pajajumala vaimolleen sieviä koristeita taoskella. Heidän liitostaan ei mainita perillisiä.