Jumalain-airuella oli eräs varsin vakava tehtävä. Jos hän muutenkin ihmisiä opasteli maallisilla matkoilla, tuli hänen vielä opastaa heitä viimmeisellä ja vaarallisimmalla retkellä, tuonen tuville. Hän on "sielujensaattaja" (psychopómpos). Kun tapettujen kosijain haamut kuulivat Hermeen kutsun ja hän koski heitä sauvallaan, "jolla hän sulkee silmät uneen ja herättää unesta", niin seurasivat ne häntä hyristen kuten yölepakot vuorenkolossa, ja niin sitä kuljettiin tiheässä parvessa usmatietä alaspäin (Od. XXIV). Kreikassa olikin tapana pystyttää haudoille hermeenpylväitä, siinä toivossa että hän lempeästi opastelisi vainaita. Mutta kuolo ja uni ovat veljeksiä. Sentähden Hermes myös on unenantaja, nukuttaja. Makuulle mentäissä iltasin rukoiltiin Hermeeltä hyvää unta ja hauskoja unelmia. Hänen kunniaksi viimmeinen malja juotiin illallispöydässä — iltarukous sekin!
Tämmöiseksi Hermeen kuva vähitellen muuttui yleisessä käsityksessä, ehkäpä runoilijainkin vaikutuksesta. Olipa kuvan ulkomuotokin muuttunut. Vanhimman ajan Hermes oli partasuu jörö, — nyt hänestä oli sukeunut soma, siloposkinen, lempeä, vilkassilmäinen nuorukainen, jota nuoriso ihaili ja asetti esikuvakseen. Ja kukas olisikaan ollut siksi soveliaampi kuin taivaan norja, liukasjalkainen, sukkelasuinen sananlennättäjä? Juostakoon kilpaa, heitettäköön kiekkoa, oltakoon painisilla tai nyrkkisillä — yhtä verraton oli hänen taitonsa kaikessa. Ja älyllään keksi hän keinot ja sanat joka kohtaan, selvisi joka pulasta. Hermeen suojan alla olivat siis palestrat l. volmistelupaikat ja niitä koristettiin hänen kuvillaan. Mikäli nuorison opetusta uusilla aineilla laajennettiin, luultiin hänen nämätkin keksineen, niinkuin kirjoituksen, kielten tulkinnan, kaunopuheisuuden (Hermes logios). Puheenkyky oli saatu häneltä, sentähden uhrattaissa annettiin hänelle uhrielukan kieli. Henkikyvyt Hermeessä vievätkin etusijan ruumiillisista, niinkuin sielun sukevuus on norjaa vartaloa arvokkaampi. Häneltä saatiin sukkelat puheet ja sattuvat sanasutkat. Jos joku seura äkkiä vaikeni, puheenjuoni katkesi, sanottiin: "Hermes on huoneessa". Häneltä olivat myös arvaamattomat löydöt ja keksinnöt.
* * * * *
Roomalaisten Mercurius oli, kuten nimikin näyttää (mercari = tehdä kauppaa), alkuaan vain kaupanjumala ja edusti siis pientä osaa Hermeen alasta. Kauppiasten yhtiö kunnioitti häntä suojelijanansa, uhraten hänelle sekä Maia äidilleen (Maia = äiti) toukokuun 13 p. (idibus Majis). Sitten kun tulivat Hermeen tunteneiksi, siirsivät tälle kaikki Mercuriuksen tavat ja toimet. Runoilijat ylistelivät siis Mercuriusta ihmiskunnan sivistäjäksi, kielen luojaksi, laulun ja soittimen keksijäksi, jopa lauloivat varkaaksikin.[74] Horatius kehuu olevansa "Mercuriuksen miehiä" (mercurialis)[75] ja sanoo tämän turvissa pelastuneensa elävänä Filippin tappelusta.
Hermeen plastillinen esitys kehittyi samassa määrin kuin itse jumalan käsittämistapa. Vanhanaikuisista, usein kömpelöistä pylväs-Hermeksistä lähtivät ensimmäiset taide-esitykset, joissa hän ilmestyi milloin paimenena, milloin jumalain-airuena, mutta aina vankkana partaisena miehenä. Sittemmin aljettiin kuvata Hermestä nuorukaiseksi: hän on parraton, kiharapäinen, sorja, uljas; korvat, suu, silmät pienet, joten jumalan ulkoilmiössä ihmeesti yhtyy voimaa ja miellyttävää somuutta. Lisäksi huomattakoon suun ympärillä liehivä lempeä hymy ja hieman eteenpäin kallistuvan pään älykäs, tutkiva katse — ja siinä on Hermeen pääsävyt kaikki. Tämmöisenä esittää hänet etevin säilyneistä teoksista, eräs Herkulanosta löydetty luonnollisen suuri pronssikuva. Siinä on jumalain airut istahtanut kalliolle levähtämään. — Painiskelun johtajaa esittää kaunis marmorikuva. Sen hienoilla kasvoilla viipyy vieno surun varjut, ehkä siitä että hänen vielä täytyy tuota kukkeaa nuorisoneloa manalle saatella. Erittäin kaunis, vaikka pahimmoiksi särkynyt veistokuva löytyi Olympiasta kaivettaissa, arvokas siitäkin että se luullaan Praxiteleen tekemäksi. Jumala pitää Bakchos-lasta käsivarrellaan, kaunis pää haaveksivasti kallellaan poikaseen päin. — Kaupan jumalana rahakukkaro kourassa esiintyy hän muutamissa siroissa kuvissa.
Hermeen tunnusesineet ovat: siipipari jaloissa, päässä tai matkahatussa, airuensauva (caduceus), uhrimalja, kukkaro.
Hefaistos. — Vulcanus.
Tulen ja pajojen jumalaa Hefaistosta ei kiitetä kauniiksi. Jos kasvot olivat kuta kuinkin välttävät, oli muu ruumis, etenkin alaosa, rujo ja epäsuhtainen, sääret hoikat, lyhyet, toinen lyhempi, joten käynti oli ontuva. Kun hän lisäksi työnsä takia oli nokinen ja tavallisesti aina hääri ja puuhasi ähisten, oli koko hänen ilmiönsä naurettava. Kun jumalain perheessä väliin riidan rähinä hämmentää yhdyselämän hauskuutta, ei tarvita paljo sovun palauttamiseksi: ukko Hefaistos ryhtyy vain juomanlaskijan touhuun; ja kun hän siinä puuhaa ja kiireesti astua nilkuttaa kunkin maljaa täyttelemään, säyseästi toruen joutavia riitelijöitä, niin ennen pitkää koko olympinen seura nauruun remahtaa. Sovittajaksi sopii hän sitä paremmin, kun itse on hyvänsävyinen.
Taru tietää hänen syntyneen taivaassa, mutta väkivallan kautta joutuneen maan päälle. Kun näet äitinsä Hera näki saaneensa noin viallisen ja vaivaisen sikiön, heitti hän häpeissään sen alas mereen. Mutta merenneito Thetis korjasi lapsi raukan ja hoiteli sitä hellästi yhdeksän vuotta luolassa meren pohjalla Lemnos saaren alla, josta hoidosta Hefaistos suureksi tultuaan palkaksi takoi hänelle paljo kauniita koristeita. Toinen tarina kertoo taivaasta putoomisen näin. Kun Hera ja Zevs kerran taaskin kiivaasti kinastelivat keskenään, rupesi Hefaistos äitiänsä puolustelemaan; vaan silloinpa Zevs julmistuen sieppasi pojan säärestä ja paiskasi hänet alas avaruuteen. Koko päivän putosi hän putoomistaan, kunnes illalla tömähti maahan Lemnokselle, jossa asukkaat, Sintit, hoitivat hänen ruhjovammojaan niin että hän parani.[76]
Näiden tarujen hajapiirteistä näkyy se päätös johtuvan, että Hefaistos alkuaan merkitsi tulen elementtiä. Tuli näytti olevan syntyisin taivaasta; se on salama joka pilvistä putoo maahan tai mereen, vajoutuu maan alle ja syöksähtää sieltä taas ylös tulivuorien kuiluista. Tätä ilmiötä nähtiin monissa paikoin, esim. Kreikan saarilla, semminkin Lemnoksella. Siellä maanalainen tuli usein puhkaisee kalliokattonsa ja suitsevia lieskoja leimahtaa esiin, hehkuvia savuisia Hefaiston-haamuja. Ja niinpä tosiaan tulenliekki leijaa levotonna, horjahtelee jalatonna, niinkuin Hefaistos itse.