Koska meri syleilee maata ja kreikkalaisen käsityksessä kannattaa maata sylissään, on Poseidon "maankannattaja l. maansyleilijä";[99] mutta kun meressä myös asuu tuliperäisiä hirmuvoimia joiden luultiin veden mukana virtaavan maan alle, sen syvimpiin koloihin ja loukeroihin, ja irti päästyään tärisyttävän maata, on Poseidon myös "maanjärisyttäjä",[100] joka vimmoissaan jyskyttää maan perustuksia. Yleensä luultiin maanjäristysten, tulivuorten purkausten ja meren myrskyjen olevan likeisessä syyn yhteydessä keskenään. Niinpä Poseidonia palveltiin seuduilla, joissa maanjäristyksiä usein tapahtui esm. Spartassa; ja missä maanrepeämiä ja kallionhalkoja (Akropoliin vuoressa) oli syntynyt, sanottiin merenvaltiaan siihen survaisseen aseellansa. Maanjäristys luo väliin uutta maata eli luotoja mereen. Siitä syystä ylistettiin Poseidonia Thessalian Tempe laaksossa, jonka jumala näytti luoneen maanjäristyksellä avaamalla Peneus joelle väylän meren. Samanlaisesta syystä sai alkunsa luulo, että Poseidon rakentelee kaupungin (esm. Troian) muureja; mutta helposti saattoi hän myös rakennuksensa repiä maahan, sillä meri ja maanjäristys havittelee pian omat rakentamansa. Tähän yhteyteen kuuluu myös tarinat siitä, kuinka Poseidon riiteli eräiden maiden omistamisesta seudun jumalain kanssa, kuten hän Argoossa kiisteli Heran, Korinthissa Helioksen, Naksossa Dionysoksen, Delfoissa Apollonin, Attikassa Athenen kanssa. Kaikkialla hänen täytyy väistyä, niinpä Attikassakin, kun Kekrops arvosteli Athenen lahjaa olivipuuta maalle hyödyllisemmäksi kuin merehisen antamaa hevosta. Suuttuneena väistyi Poseidon, mutta pani tulvan alle Eleusiin kentän. Nämä tarut näyttävät, miten maat ovat syntyneet kohoomalla merestä ja vasta vähitellen, ikäänkuin taistelulla, päässeet vesitulvien alta kuiville ja viljeltäviksi.

Merenvaltiaan suosiota tarvitsee merenkulku, kauppa, kalastus, jopa merisotakin.[101] Kreikassa ei ole missään meri kaukana, ja jo vanhimmista ajoista asti harjotteli kansa merenkulkua lavealti. Niinpä Poseidonin palvelus oli levinnyt laajalle Kreikkaan, sen saariin ja siirtokuntiin. Jo Troian sodan saduissa esiintyy Poseidon. Hän taistelee achailaisten puolella troialaisia vastaan, joille hän oli leppymättömästi vihastunut heidän entisen kuninkaansa Laomedonin petollisen menettelyn tähden. Kreikkalaisia hän suosi muita paitsi Odyssevsiä, jota vainosi poikansa Polyfemoksen puolesta. Erittäin suosittu kansa oli hänelle satu-aikana faiakilaiset. Lintuina liukuivat heidän aluksensa tuoden kotiin rikkautta, ja onnellisesti kului heidän elämänsä, soitossa ja ilossa, merenjumalan turvissa. Herttainen taru näistä Scherian asukkaista on varmaan syntynyt kansan kesken, joka oli ihastunut merielämään ja harjotteli sitä alinomaa. Kaikista päättäen nämä olivat ionilaisia, joiden tärkeimpiä jumalia oli juuri Poseidon. Aasiaan veivät siirtokunnat hänen palveluksensa. Hänellä oli templi Mykalen niemellä, jonne ionilaiset kokoontuivat kansallisjuhlaansa, panionia, viettämään. Taru tietää että Thesevs siirsi hänen palveluksensa Korinthiinkin. Siellä vietettiin taipaleella jumalan nimen suojissa suurta isthmia-juhlaa kilpoineen joka 3:s vuosi, ja persialaisista saamansa merivoiton muistoksi pystyttivät kreikkalaiset sinne suuren Poseidoninpatsaan. — Mutta muuallakin, missä merellä kuljettiin ja kauppaa harjotettiin, sai merenjumala kunnioitusta. Hänen templinsä rakennettiin tavallisesti nienten päihin ja vuorille jotka näkyivät kauas merille. Hänelle uhrattiin hevosia ja mustia härkiä,[102] näitä nähtävästi sentähden että aallot pauhatessaan muistuttavat mylviviä härkiä, aallot ovat Poseidonin karjaa, olkootpa hevosia tai härkiä. Edelleen hänen kunniakseen paikoin pidettiin härkätaisteluita tai laivain leikkisotia (Sunion'issa), mutta varsinkin kilpa-ajoa hevosilla.

Poseidonia kuvataan hyvin veljensä Zevsin näköiseksi. Hän on siis mahtava, voimakas. Mutta häneltä puuttuu veljensä lempeä tyyni ylevyys; hänen ilmeessään on jotain yrmeää, rajua, kolkkoa. Tukka ja parta on tuulen tuivertama, kasvojen piirteet kulmikkaat, katse ankara, suu hymytön. Toinen jalka nostettuna ylemmäs, käsi kyljessä, toinen hangonvarressa, tähystää hän etäälle uhkaavan näköisesti. — Eräs kaunis Poseidonin kuva löydettiin meidän aikoinamme Pergamossa kaivettaessa.

Roomalaiset eivät olleet merimiehiä, vasta myöhän oppivat he etruskeilta ja kreikkalaisilta merenkulun taidon. Ei heillä siis omasta takaa ollut Poseidonin vertaista jumalaa. Mieluisampi oli heille Portunus, sataman lempeä haltia, joka soi heille suojansa, kun lyhkäisiltä vesiretkiltään palasivat kotio. V. 399 e.Kr. siirrettiin valtion toimesta Poseidonin palvelus Roomaan. Siinä siirrossa menetti jumala kreikkalaisen nimensä, ja Poseidonin kultin ja tarinat peri Neptunus (l. Nevtunus), joka kaiketi alkuaan oli joku juoksevan veden haltia. Tietysti Poseidonin ja Neptunuksen välille kuitenkin aina jäi melkoinen erotus, koska proosallisten roomalaisten oli mahdoton sulattaa kaikkia niitä runollisia asioita mitä Poseidonista juteltiin.

Neptunuksen kunnia karttui vasta kun Rooman aseet saivat mainetta merisodissa, joka tapahtui jokseenkin myöhän. Vasta Augustuksen amiraali Agrippa saattoi syystä vaatia itselleen merisankarin kunniaa. Hän rakensikin Actiumin voiton muistoksi Neptunukselle basilikan Mars-kentälle. Sitten runoilijat maalailivat Neptunuksen kuvaa Poseidonin väreillä.

Meri ei ole autio. Sen syvänteissä eli, helleenien luulten, summalta ihmeellistä väkeä, monenmuotoista, monenlaatuista, niinkuin veden ilmiöt itsekin vaihtelevat. Kaikissa yhteistä on kuitenkin, missä enemmän missä vähemmän, veden lieto, levoton, huikenteleva luonto. Toiset vetehiset ovat vilppaita, hilpeitä, täynnä viatonta vallattomuutta; toisissa tyrskyy intohimo, kuohuu viha, kahta kamalampi, kun se kavalasti salaa surmaa hymyilevän kiiltävän kalvon alle. Mutta onpa niitäkin, joiden silmistä loistaa vilpitön lempi, sopu ja rauha, suloinen kuin ilta-auringon säteissä uinaileva aaltonen.

Tämmöinen on tavallisesti Nerevs, tuo viisas, ihmisrakas vanhus, joka tyttärineen asuu Egean meren sinisalmissa. Hän osaa ennustaa[103] ja on opastanut monen eksyvän merenkulkijan oikealle uralle, on pelastanut monen haaksirikkoisen karilta. Eipä hän kuitenkaan ole kaikille yhtä suopea. Kun Herakles retkellään hesperiidein taikamaille tiedusteli häneltä neuvoa, miten paraiten pääsisi perille ja saisi kultaomenat haltuunsa, empi Nerevs, veteli verukkeita ja koetti milloin mihinkin haamuun muuttumalla pujahtaa toisen käsistä, joka kuitenkaan ei onnistunut, vaan oli hänen pakko antaa halutut tiedot. Hänen puolisonsa on Doris. Heillä on 50 tai 100 tytärtä,[104] nereiidit (nereittäret), lempeitä, suloisia merenneitoja, jotka Poseidonin ja Amfitriten ympärillä iloissaan telmivät ja hyppelevät laineissa tai mukavasti kelluvat delfiinein selässä tai istuvat vesikivillä hiuksiaan kuivellen ja sukien.

Nereitärten parvesta mainittavimmat ovat Thetis, Achilleen äiti, kaunis Galatea, jolta Polyfemos surmasi Akis sulhon kun ei itse immelle kelvannut,[105] ja Amfitrite, meren kuningatar. Tämän ja Poseidonin poika on Triton, ihala otus, jonka muuten ihmismuotoinen ruumis päättyy kalanpurstoon. Hän puhaltaa säveliään käiverällä simpsukalla, mielin määrin nostellen ja asetellen aaltoja. Vähitellen helleenein mielikuvitus kansoitti koko Vellamon valtakunnan vallattomilla tritoneilla, jotka tyrskivät ja telmivät; usein huimasti ajellen merihevosilla. Välisti tritoni itsekin on puolittain hevosen muotoinen (kentaurotriton). Nekin ovat kaikki Poseidonin seuruetta, samoin kuin merenneidot. Hevosia on heillä yhtä monta kuin vaahtosuisia, valkoharjaisia laineita kiitelee ulapalla. Heidän hevosiaan ohjaa usein veitikkamaiset pikkulemminkäiset. Iloista, surutonta menoa siellä pidetään aavalla sinikentällä, jota aurinko kultailee.

Meren ihmeellistä ihanuutta esittävät myöskin Nerevsin veli Thaumas ("ihmeellinen"), tämän puoliso Elektro ("kiiltoisa"), heidän tyttärensä Iris (taivaankaari). Mutta harpyia-tyttärissä tuo ihmeellisyys näyttää nurjan puolensa, he ovat ihalat vaan ei ihanat. He ovat siivekkeitä, höyhenverhosia, haukankynsisiä naisia, kasvot kalpeat ja laihat. Nälissään ovat aina, vaikka kuinkin saalista sieppaavat.[106] Luonnetta kuvaa nimet: Podarge ("vinkeäjalka"), Aello (myrskytär), Okypete ("kiivaslento"), Kelaino ("musta").. Nähtävästi ovat ne myrskytuulia (toisten mukaan surmattaria). "Harpyiain vieraaksi" sanottiin tietämättömiin hukkunutta. Kamalia vesihiisiä ovat myös Thaumaan veli Forkys ja sisar Keto, joissa kuvautuu meren kamaluus. Samoin tämän pariskunnan lapset gorgonit ja graiat. Edellisiä on kolme: Stheno ("väkevä"), Euryale ("lavealti leijuva"), Medusa ("vallitseva"). He asuvat lännen äärellä, yön ja hesperiidein rajamailla, ovat kamalat nähdä, kun tukassa kiemurtelee kärmeitä; heillä on vaskikynnet, torahampaat, kivetyttävä katse. Graiat ("harmaat ämmät") ovat edellisten sisaria eivätkä nekään juuri suloisennäköisiä, he kun ikänsä ovat olleet harmaita, ja heillä on vain yksi hammas ja yksi silmä, joita vuorotellen käyttävät. Heidän nimensä — Pefredo, Enyo, Deino — osottavat kammoa ja kauhistusta.

Halvemman-arvoisia merehisiä ovat: