Protevs, viekas, ennuslahjainen, mutta auttelemaan haluton "meren-äijä". Kun Menelaos Troiasta palatessaan, suunnaltaan eksyneenä, tiedusti omia ja muiden retkiä ja kuinka kunkin oli palatessa käynyt, yritti ukko vehkeillä ja eri eläinten haamuun muuttumalla livahtaa pois, vaikka turhaan.[107] — Glaukos ("kiiltävä") oli alkuaan halpa kalastaja, mutta syötyään jotain taikayrttiä, jonka näki virkistävän puolikuolleita kaloja, joutui hän hurmoksiin ja hyppäsi mereen, jossa merenväki otti hänet seuraansa ja teki kuolemattomaksi.[108] Glaukoksen puoleen köyhät kalastajat mielellään kääntyivät, hän kun kokeneena tunsi heidän tarpeensa. — Yhtä onnellisen hyppäyksen teki Ino. Hän oli Semelen sisar, tuon joka synnytti Zevsille Dionysoksen. Kun Semele sai surkean loppunsa (kts. Dionysoksen tarua), otti Ino hoitaakseen pienokaista, mutta Heran mustasukkaisuus vaati vielä sisartakin kostonsa uhriksi. Hän kiihotti Inon miestä Athamasta[109] raivoon, jossa tilassa tämä murskasi kallioon kuoliaaksi Learchos poikansa, mielipä vielä surmata nuoremmankin poikansa Melikerteen. Äiti rukka pakeni edellä lapsi sylissään ja kun tuli meri eteen, karkasi kalliolta syvyyteen. Täällä nereittäret ottivat hänet lempeästi vastaan ja äiti ja poika pääsivät kuolemattomiksi muutetuin nimin: Ino Leukothea ("valkojumalatar") ja Melikertes Palaimon. Uudet merenhenget hoitavat hellästi haaksirikon tehneitä.
Merehisiä ovat vielä sireenit, nuo Odyssevsin retkiltä tunnetut naiset, jotka hurmaavilla lauluillaan viekoittelevat matkustajia perikatoon. Heidän vanhemmikseen mainitaan Acheloos virta ja joku runotar, toisten mukaan Forkys ja Keto. Heitä oli luvultaan 2, 3 tai 4.
Kuvaustaiteessa Nerevs tavallisesti on harmaahapsinen vanhus, valtikka kädessä. Hänen tyttärensä alastomina tai ohutpukuisina ratsastelevat delfiinein, tritonein tai muiden haavekuvaisten otusten selässä. Amfitrite istuu usein puolisonsa vieressä vaunuissa, ja tehosalta tuntuu vastakohta nuoren suloisen vaimon ja jäykän merenvaltiaan välillä. Eräs ihana relieviryhmä, ehkä Skopaan mukaan tehty, esittää heidän häitänsä. Tritonein kuvia käytettiin usein kaivoja ja suihkulähteitä, koristamaan. — Protevs saa kuvissa tavall. tritonin muodon. Samoin Glaukos, joka muuten on pörrötukkainen. — Sireenit kuvataan linnuiksi, joilla on neidon pää ja kädet, millä soittelevat.
III. Maan ja manalan haltiat.
Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun ruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee, vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt, kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis syntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan uumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma hänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja ja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet painavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän kaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he kuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain palvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää surua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä symbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman kaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.
Maajumalista mahtavin on Gaia l. Ge, maaemä, emo maa. Hän on alkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi itsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän sarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka kevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa on kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii korkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin lapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös kolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja kätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias. Sentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja tuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen hallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa ennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. — Muuten Gaialle yleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli muita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä kuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta ja alaosia ei näy.
Roomassa oli maaemona Tellus Mater, jolle juhlittiin kylvöaikana ja uhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen ja Cereksen juhlat yhdistettiin. — Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan pian sulivat yhteen.
Rheia-Kybele. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär, Kronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen vanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen synnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa, kureetit, hoitelivat piennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisen Kybelen kanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä edusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä, jommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja viinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita, perustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen kaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan "dindymolaiseksi", Dindymene. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs raanakivi. Siellä myös näytettiin hänen Attis l. Atys lemmittynsä hautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar valitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen prinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja kosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien kauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen sielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi orvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs hänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi Kybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen aikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi Attiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan soiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän päästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit, korybantit (= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien rämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.
Kybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla asuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan, liittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se Atheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se orgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.
Roomaan pääsi Magna mater Idaea[112] l. Phrygia v. 204 e.Kr., jolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla useita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas Attalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen taikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti. "Suuren maaäidin" juhlaa, megalesia, vietettiin sitte aina tuon tapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria toimitti frygiläiset papit, galli.