Tarun mieli on selvä. Siinä kerrotaan tuota joka vuosi nähtävää elon ja kuolon vaihtoa kasvikunnassa. Talven tullen se riutuu, sen hempeys kuolee ja luonto näkyy surevan. Silloin suloinen Kora vaipuu varjojen maille ja Demeter peittää kasvonsa suruharsoon itkien kadonnutta lastansa. Mutta kevään valjetessa elpyy luonto, uusi oras versoo, ja Maa-äiti riemuissaan pukeutuu juhlaverhoon tervehtien manalasta palannutta tytärtään. Tätä elon ja kuolon vaihtoa luonnossa kuvailee Kora, mutta hänen tarunsa soveltuu myös ihmiselämään ja saapi siitä syvemmän, ihanamman sisällyksen. Niinkuin jyvä kylvetään maahan ja näyttää multaan mätänevän, mutta kevään tultua itää, virkoo ja nousee oraalle, samoin käy ihmisenki. Kolkko kuolo vie hänet saaliikseen, mutta uusi elämä jatkuu tuolla puolen hautaa ja haudan yöstä nousee kerran ruumiimmekin kirkkaampaan elämään. Koran tarulla kuvattiin siis sielun kuolemattomuuden ja tulevaisen elämän aatetta, jota varsinkin mysteriain salaperäiset palvelusmenot esittivät syvällisten allegoriain verhossa. Näissä aavistettiin korkeampaa kuolemattomuutta kuin tuo varjomainen olemus manalassa, jota tavallinen kansanusko otaksui.
Mysteriain pääpesä oli Eleusis ja Demeterin sanottiin ne säätäneen. Kun hän näet tytärtään etsiessään vanhan naisen haamussa saapui sinne ja istui kaivonkivelle, tulivat Keleos ruhtinaan tyttäret vettä noutamaan ja pyysivät vierasta heille palvelijaksi. Jumalatar suostui ja sai pienen Demofon prinssin hoidettavakseen, johon hän niin mieltyi että olisi antanut hänelle kuolemattomuuden, ellei ymmärtämätön äiti estänyt. Hän ilmoitti itsensä kuitenkin Keleokselle ja käski hänen rakentaa itselleen templin. Olympiin palatessaan hän palkaksi vieraanvaraisuudesta, jota oli saanut kokea, lahjoitti kuninkaalle viljansiemenet, opetti hänelle viljelystavan ynnä pyhät palveensa. Eleusiläisen Triptolemoksen lähetti hän levittämään kaikkialle maanviljelystä ja siitä syntyvää auvoa. Useat kiitollisuudella ottivat taivaan lahjan vastaan, mutta oli kiittämättömiäkin. Niitä (Lynkevs, Erysichthon) kohtasi Demeterin kosto.[127] — Näin hänen palveluksensa levisi kauas, Siciliaan ja muualle. Pääpaikkana pysyi kuitenkin Attika ja siellä Eleusis, jonka vainioilla vilja kasvoi rehevästi. Täällä vietettiin jumalattarelle eleusinia juhlaa, jolloin komea kulkue tuli Atheenasta Eleusiiseen. Toinen juhla oli thesmoforia, sillä lainsäätäjänä ja avioliiton asettajana oli Demetrin nimi "thesmoforos". Näissä juhlissa kumarreltiin äidin kanssa myös tytärtä, Koraa. Mysterioissa yhdistettiin heihin Iakchos-Dionysos. Sittemmin muillekin olennoille, etenkin Hekatelle, tuolle luonnon yöelämän hengettärelle, suotiin kultissa sija Koran rinnalla.
Omituinen kaksoishaamu on Demeterin tyttärellä ja sen mukaan eri nimensäkin. Äitinsä suloisena tyttärenä ja apulaisena, luonnon tihkuvana elinvoimana joka luo kasvimailman reheväksi ja kauniiksi, on hän Kora, "impi"; mutta Hadeksen puolisona, manan kolkkona kuningattarena[128] on hän Persefone eli Persefassa, josta roomalaiset mukavakseen muunnellen vierasta sanaa saivat Proserpina'n.[129] Tämmöisenä on hän kaiken elollisen armoton maahan murtaja, josta syystä hautoja sanottiin "Persefassan kammioiksi".
Kuvaustaide erottaa sekin nuo kaksi muotoa, esittäen viehkeää impeä kukilla ja tähkäpäillä koristettua, taikka jäykkää komeasti koristettua manan ruhtinatarta.
Demetriä vastaa täydellisesti roomalainen Ceres, joka alkuaan oli muinaisitalialainen viljan jumalatar ja pian suli Demeteriin, samoin kuin Kora Liberan yhteyteen. Hänen juhlansa, cerealia, vietettiin keväällä Liber'in ja Libera'n juhlan yhteydessä, ja silloin oli kaikki valkovaatteissa.
Demeter kuvataan arvokkaan ja lempeän näköiseksi. Hänellä on soihtu, tähkävihko, kukkakoppa, tähkäseppele tukassa.
Hades (Pluto). Syvällä maassa on voima, joka työntää kylvöt oraille ja antaa maanmiehelle viljaa ja rikkautta (ploutos). Se oli rikkaudenjumala Pluton. Tämä voima ilmaantuu kuitenkin suloisampana Demeterin lempeässä muodossa kuin Plutonissa, joka samalla myös on tuonen tuima valtias. Jos hän antaakin viljan orastaa, taittaa hän taas kukat mustaan multaan ja peittää kaikki elävät hautaan. Näin menetti Pluton pian viljan-antajan valtansa Demeterille ja jäi yksistään kuolon ruhtinaaksi, joka asuu pimeässä manalassa. Tästä sai hän nimensä Hades,[130] "näkymätön". Hänen valtakuntansa on vankoilla porteilla suljettu manala eli tuonela, josta ei kukaan pääse sinne kerran tultuaan. Vainajat eivät palaa kertomaan eikä kukaan siis tiedä, millainen tuo hämärä maa on. Eipä sen isäntääkään kukaan ollut elävin silmin nähnyt. Mutta kolkko hän kaiketi on kuin kuolema, synkkä muoto, tukka tumma, katse kamala. Säälimätön ja tyly hän on. Ei kukaan hänen kynsistään pääse. Ainoastaan Herakles arvasi ruveta hänen kanssaan tappeluun ja löi häneen haavan, jonka Paieon paransi. Muut kuolevaiset eivät voi muuta kuin peljätä ja vavista häntä. Niin peljätty oli Hades, ettei häntä uskallettu edes varsinaisella nimellään mainita ja ehkä siten varomatta hereille huutaa, vaan käytettiin hänestä puhuttaissa viattomampia, yleisiä nimityksiä, semmoisia kuin "masentumaton", "kaikenkorjaaja", "kaikkivaltias". Ja kaikkivaltias hän tosiaan on, maan alla yhtä mahtava, kuin Zevs maan päällä. Synkässä majesteetissa upeilee hän istuimellaan, kolmipäinen[131] manan koira Kerberos jalkainsa juuressa. Missä olevaksi ja millaiseksi ajateltiin vainajien valtakunta? Kaukana mailman äärillä, valtamerien takana, ikiyön ja pimentolan tienoilla, kimmerialaisten rajoilla. Taikka — toisen käsityksen mukaan — sijaitsee manala maan alla, syvällä maan povessa, ihmisten mailma katteenansa. Muodoltaan mukailee se maata, mutta on kaikinpäin huonompi, kurjempi, on tämän elämän irvikuva ja yöpuoli. Ikävä, kolkko, ruma on tuonela. Sen koleita vuoria peittää aina paksu usma, sen kenttä on autio erämaa, jolla kasvaa vaivaispajua ja surkeita asfodelos-kukkia. Persefonen lehdossa kasvaa kalmapuita poppeleita; kalman karva on kaikella. Virrat ovat kiehuvia vihaisia koskia, tai jokia joista löyhkää kalmaa. Siellä virtaa mutkikas Styx, tulinen Pyriflegethon, itkevä Acheron, parkuva Kokytos. Ne estävät haamuja poispääsöstä, kun kerran lautturi, nuiva Charon äijä, on ne sinne tuonut ja soutajaisiksi saanut lanttinsa (obolos), joka pistettiin kuolleen suuhun ennenkuin hän haudattiin.[132] Noilla mailla vainajain haamut haihattelevat, viettäen tajutonta varjoelämää ikäänkuin unissaan. Muodoltaan ovat muuten entisensä näköisiä.[133] Odyssevs pääsi niin lähelle, että näki niitä häikältä, jopa tunsikin muutamia, mutta ne leijailivat tajuttomina hänen ohitsensa. Vasta uhriverta juotuaan virkosivat he "vaskiunestaan" sen verran että esm. Odyssevsin äiti tunsi poikansa; mutta kun tämä yritti syleillä äitiään, hälveni haamu hänen käsistään. Näki hän suuren Achilleenkin, jota vainajat kunnioittivat; mutta Achilles virkkoi synkästi ennemmin olevansa halvin päiväpalkkalainen eläväin maassa kuin manalan kuningas.
Vähitellen kreikkalaiset älysivät, ettei viisas Luoja ole saattanut luoda ihmistä noin kurjaa ja ilotonta eloa varten. Ja niinpä aljettiin ajatella tuonpuolista elämää vähän valoisemmaksi. Eipä kuitenkaan kaikki siellä joutuisi onnettomiksi, vaan tila tulisi parempi tai huonompi sen mukaan kuin täällä on eletty hurskaasti tai pahasti. Siellä maksetaan palkka oikeuden mukaan. Kuoltuaan joutuu ihminen manalan tuomarien eteen; he — Radamanthys, Aiakos, Minos — tutkivat, onko hän täällä elänyt hyvin vai pahoin, ja lausuvat tuomion. Hurskaat pääsevät "autuasten saarille" (elysion), jossa heillä Kronoksen valtikan alla on ijäinen, ikivaihteleva ilo. Mutta jumalattomille maksetaan paha palkka tuonelassa. Noita kurjia mainitsee taru muutamia. Tantalos oli, epäillen jumalain kaikkitietävyyttä, koetteeksi pannut heille oman poikansa lihaa syötäväksi. Hän tuomittiin iäti nälkää ja janoa kärsimään. Hänen päänsä päällä riippuu mehuisia hedelmäterttuja, mutta kun hän tavoittaa niitä, tempaa tuuli oksat saatavista; hänen jalkainsa juuressa solisee kirkas lähde, mutta kun hän kallistuu alas juomaan, tyrehtyy vesi kuiviin. Sisyfos, jouduttuaan kujeillansa jumalain vihoihin, rangaistiin manalassa siten että hänen alati täytyy vierittää vuorentöyryä ylös raskasta kallionjärkälettä, joka aina vieriä jyrähtää alas. Ixion. kun oli Heraa himosilmin vaaninut, kytkettiin käsistä ja jaloista iäti pyörivään rattaasen. Danaoksen tyttärien täytyi, kun olivat hääyönä tappaneet miehensä, iäti ajaa vettä pohjattomaan astiaan.[134]
Roomalaisten Pluto eli Dis[135] pater on aivan sama kuin Hades l. Pluton. Lisäksi tavataan heillä Orcus. joka tempaa manalaan ja itsekin merkitsee tätä paikkaa.
Erinykset (Furiat), kostottaret, joita on kolme, Tisifone (murhan kostaja), Alekto (hellittämätön),[136] Megaira (kateellinen), ovat Hadeksen ja Persefonen palvelijoita ja syntyivät jo ensi rikoksesta mailmassa. Kun Kronos jumala kapinoiden isäänsä Uranosta vastaan silpaisi häntä sirpillä, syntyivät noista veripisaroista kostottaret.[137] Tämä syntytaru viittaa heidän merkitykseensä. Missä siveellistä mailmanjärjestystä rikotaan, varsinkin jos saman perheen jäsenet vainoovat toisiaan, siellä kostottaret rankaisevat rikosta. Kun tämmöisiin rikoksiin usein perustuu mitä vaikeimmat ristiriidat ja säälittävimmät kovanonnen kohtaukset, ovat traagilliset runoilijat erittäin käsitelleet erinysten toimia ja kehitelleet niiden kuvaa valtavaksi ja hirveäksi. Terävällä silmällä kostottaret vaanivat rikosta; niiden vaskijalat eivät väsy vainoamasta syyllistä, he löytävät hänet pimeimmästä piilosta. Lennossa kiitävät he häntä saavuttamaan, surmanhimo kiiluu heidän katseistaan, heidän hiuksistaan käärmeet sihisevät kiukkua ja surmaa. Eikä vaino herkeä, ennenkuin sen vimmattu uhri menettää mielensä tai henkensä. Näin on verenvika sovitettu, jumalan pyhyys, jonka puolesta erinykset taistelevat, tyydytetty.