Penaatit kuvataan hyppeleviksi, kohollaan juomasarvi, josta viiniä pirahtelee.
Mainitsimme jo ennen geniukset (genii), joista kuollessa tulee manes ("hyvät"). Nämä ovat vainajain henget, jotka ruumiin kuoltua säilyvät kuolematta, jopa muuttuvat korkeammiksi olennoiksi (dii manes). He asuvat kyllä maan alla vainajien majoilla, mutta tulevat sieltä aiottaisin ylös. Määräaikoina manattiin heitä uhrimenoilla tulemaan ja sitä varten oli monessa kaupungissa syvä suppilokas manan kuoppa, jonka pohjasta nostettiin kivi sulkemasta heiltä tietä. He suojelevat jälkeenjääneitä omaisiaan ja muuttuvat siten laareiksi. Vainajia varten pidettiin julkisia juhlia, parentalia (feralia). — Vastakohtana näille ovat larvae vainajien henkiä, jotka eläissään pahan työn tehtyään tai veristä vääryyttä (murhaa t.m.s.) kärsittyään eivät saa rauhaa manalassa, vaan kummittelevat maan päällä luurankoina tai muissa hirmuhaamuissa, peloitellen ihmisiä hulluiksi. Sellaisia yöaaveita ja menninkäisiä kutsuttiin myös lemureiksi (lemures) ja määräpäivinä koetettiin niitä karkoittaa noitatempuilla ja mahtisanoilla (lemuria-juhlassa).
C. Sankarit.
Kun tuntui tarpeelliselta selvittää hämärää historiantakaista aikaa, jolloin aavistettiin ihmisten seisoneen jumalallista alkujuurtansa lähempänä ja siitä sittemmin eksyneen oman kurjuutensa poluille, alkoi mielikuvitus täytellä tuota etäistä väliaikaa satusankarien ihmeellisillä mainetöillä. Näin syntyivät sadut, jotka sisältävät sekaisin tosia ja perättömiä.
Sankarit eli herokset ovat jumalien ja ihmisten välisiä olioita. Heillä on tavallisesti toinen vanhuksistaan jumala toinen ihminen, ja niin ovat he osaksi perineet kummankin luontoa. Kuolonalaisia ovat tosin, mutta jalompia, kauniimpia, suurempia, väkevämpiä, urhollisempia kuin muut ihmiset. He ovat tehneet jaloja urotöitä, havitelleet hirmupetoja, hiisiä, rosvoja, voittaneet vihollisia, kuivanneet soita, raivanneet korpia pelloiksi ja muilla tavoin edistäneet ihmisten onnea. Paljon on heidän elämässään ihmeellistä, jommoista vain jumalain sukuisille saattaa sattua. Suuria tehtäviään eivät aina kykenisi yksin suorittamaan, hätäpaikoista eivät aina omin voimin selviäisi, mutta tarvittaissa tulee apu ylhäältä. Niinpä heidän elämänsä ylenee ihmemailmaan, jonka utuilmoja ylhäältä kajastava taikavalo kirjailee. Omituisen viehättävänä hämärä satuaika kajevalossaan kangastaa ja halusta runoilijat sitä käsittelevät, muutellen ja somistellen noita kansanhengen tuotteita mielin määrin. Niinpä Kreikan ja sen jäljissä Roomankin runous parhaastaan satujen pohjalta taimi ja versoi viljavaksi.
Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansan ensiaikoina on elänyt eteviä miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa. Heidän mainetöitään ylisteltiin pilviin asti ja heidän ruumiista eronneita henkiänsä palveltiin, kunnes he kohosivat jumalien arvoon. Ainakin Kreikassa jokainen heimokunta, jokainen maakunta, kaupunki, siirtokunta, otaksui itselleen jonkun heimosankarin, maaheeroksen, perustajan, jolle kultinkunniaa suotiin. Tälle kuten yleensä historiallisena aikana hyvin levinneelle heerosten kultille[143] lienee ensiaiheen antanut vainajien palvelus — uskonnon vanhimpia ilmaisumuotoja — ja niinpä saanemme uskoa että noilla sankareilla on jotain historiallistakin perää. Mutta satuun sekaantuu myös myytillisiä aineksia. Sankarit personoitsivat osaksi myös jumaloituja luonnonvoimia, mutta syrjäytettyinä voimallisempain kulttien tieltä nurkkakulteiksi eivät enää voineet ylläpitää jumalanarvoaan, vaan alenivat puolijumaliksi eli sankareiksi, jommoisina elelivät edelleen rahvaan uskossa. Mahdotonta on tietysti nyt enää satujen eri aineksia tarkoin erotella, sanoa mikä niissä on satua, mikä myyttiä, mikä historiaa.
Sankarien ja heidän sukunsa vaiheet ovat siis satujen sisällyksenä. Mainetöillään ja ansioillaan nuo saivat itselleen ja jälkeisilleen ruhtinasvallan heimonsa keskellä; ruhtinaat edustivat kansaansa sodassa ja rauhassa ja heidän historiansa oli koko kansan historia. Näin sadut genealogisen langan liittäminä luonnollisesti ryhmittyvät eri maakuntien mukaan.
Thrakian satuja.
Olympon rinteellä Pierian maakunnassa palveltiin muusoja ja sieltä heidän kulttinsa levisi muuallekin Hellaaseen. Tämän kultin yhteydessä syntyi satu Orfevs'ista, jonka Kalliope runotar synnytti Hebros-virran rannalla. Poika peri äidiltä laulun lahjan. Sävelillään hän tenhosi metsän petoja, viehätti puita, seisahutti virtoja, saipa kovat kalliotkin heltymään.[144] Vasta suru viritti kuitenkin hänen kantelensa kauniimmat kielet, samoin kuin Suomenkin kansalla:
Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu.