Orfevs rakasti Eurydike nymfaa. Kun kärme pisti tämän kuoliaaksi, lähti soittoniekka manalasta puolisoansa hakemaan; ja niin suloisesti kaikui hänen surusävelensä siellä, että ankarat erinyksetkin apeutuivat itkulle ja manalan tyly isäntä taipui laskemaan Eurydiken valon ilmoille. He olivat jo paluutiellä, kun Orfevs, vasten kieltoa, ei hennonnut olla katsahtamatta taakseen puolisoonsa. Eurydiken täytyi palata varjojen maille.[145] Synkkänä mieli harhaili Orfevs sitte yksinään saloissa, kunnes muutamat menaadit hurmoksissaan repivät hänet kuoliaaksi.[146] — Tässä tarussa on kaiketi kuvattu soiton ja laulun tenhovaltaa, ajateltakoon sitä asuvaksi loitsulaulun salaisissa henkivoimissa tai sävelten suloudessa, jota sivistymätön luonnonihminenkin on herkkä tajuamaan. Tässä kohden suomalainen kansanrunous tarjoo hauskan vertauskohdan.

Thessalian satuja.

Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin kentaurien roteva, mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun likitienoilla asuvain lapithein ruhtinas Peirithoos ja Hippodameia viettivät häitänsä, kutsuttiin niihin vieraiksi myöskin kentaurien ruhtinaita. Vaan hääilo häiriytyi, kun juopunut kentauri Eurytion yritti väkisin raastaa morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa lapithein naisväelle. Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolen kaatui paljo väkeä, lapitheiltä m.m. sankari Kainevs, jonka viholliset, kun ei teräase pystynyt häneen, survoivat kivien ja pölkkyjen alle. Lapithein puolella taistelivat Thesevs ja Nestor; vihdoin kentaurit joutuivat häviölle ja he karkoitettiin asumasijoiltaan.[147] Homeros ei puhu mitään kentaurien eläinmuodosta. Tämä keksittiin joitakuita aikoja myöhemmin, siten elävämmin osottaakseen heidän alhaista aistillisuuttansa. He kuvattiin näet alaruumis hevoseksi, pää, käsivarret ja runko vyötäisiin asti ihmiseksi (ensiksi vaan mieheksi; myöhemmin sepittiin myös naiskentaureja). Oli heidän joukossaan kuitenkin yksi jaloluontoinen mies, viisas, lääketaitoinen Cheiron, "hurskain, oikeamielisin kaikista kentaureista" (Hom.). Hänen opetustansa nautti moni sankari: Iason, Kastor, Polydeikes, Achillevs y.m. Kun hänen täytyi kansansa mukana paeta maasta, lähti hän Malean niemelle. Siellä ystävänsä Herakles vahingossa ampui häntä myrkkynuolella. Promethevsin eduksi luopui silloin kentauri kuolemattomuudestaan.

Monta urotyötä teki vielä Peirithoos. Rohkein kaikista oli se, kun hän yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan uro jäi sille tielle.

Kentauritappelun kohtauksia esittävillä relieviryhmillä koristeltiin usein templien (Parthenon, Theseion Ateenassa, Zevsin templi Olympiassa y.m.) räystäsreunamia ja päätyjä, kuten melkoiset, osaksi vielä hyvin säilyneet jäännökset todistavat. Näillä on useilla suuri taidearvo. On myös erinäisiä kentaurinkuvia säilynyt. Myöhempi runous liitti kentaurit Bakchoksen joukkioon, satyyrien y.m. parveen. Sentähden nähdään kuvia, joissa kentauri, amoriini selässään, vetää viinanjumalan ja Ariadnen valjakkoa. Kentauriin liitettiin vielä tritoonein ja kalojen haamu uusiksi sekasikiöiksi.

Aitolian satuja.

Kalydonin kuningas Oinevs ("viinuri") korjasi viinisatonsa, mutta jätti — tahallaan vai huomaamattako, ei tiedetä — Artemiin yksin kiitosuhreista osattomaksi. Siitä suuttui jumalatar ja lähetti kostoksi kauhean karjun, joka pahasti raiskasi Oinevsin viljelyksiä, tonki pellot, kaasi puut hedelmineen. Maanvaivan torjumiseksi kutsuttiin monen maan miehet avuksi, sankarit mainiot semmoiset kuin Kastor ja Polydeikes, Thesevs ja Peirithoos, Admetos, Iason, Ifikles, Telamon, Pelevs, naismetsästäjä Atalante, ja miehissä käytiin otuksen kimppuun. Ankarasti oteltiin ja monta miestä karju kaasi, kunnes sen vihdoin tappoi Oinevsin uljas poika Meleagros.[148] Mutta Artemiin kosto valvoi vielä. Syntyi aitoolein ja kureetein välillä riita, kumpi puoli voitonpalkan saisi, karjun pään ja taljan, ja riidasta syttyi verinen taistelu. Niinkauan kuin Meleagros oli mukana, olivat aitoolit voitolla. Mutta kun hän taistelun telmeessä tappoi enonsa (joka kuului kureetein kansaan) ja hänen oma äitinsä Althaia siitä raivoissaan kirosi poikansa ja takoen käsin maata huusi manalaisia viemään poikaa surmille, silloin Meleagros, mieli katkerana, pysyi erillään sodasta. Aitolein alkoi käydä huonosti ja kureetit ryntäilivät jo Kalydonin muureille. Hädissään Kalydonin vanhimmat ja papit pyytämällä pyysivät Meleagrosta rientämään avuksi vihollista torjumaan — mutta turhaan. Turhat olivat myös isän, sisarten, jopa katuvaisen äidinkin rukoukset. Sankari pysyi, kuten Achillevs kerran Troian edustalla, leppymätönnä. Saipa vihdoin hänen vaimonsa, suloinen Kleopatra, rukouksillaan yrmeän mielen voitetuksi. Meleagros pelasti kotimaansa, mutta erinys, äidin kirous, ei sallinut hänen hengissä sodasta palata.

Näin kertoo sadun Homeros.[149] Traagikot, saadakseen siitä otollista näytelmän aihetta, muuntelivat satua. Moirat ilmaisivat muka Althaialle heti Meleagroksen synnyttyä, että tämä kuolisi, jos eräs liedellä kytevä puupalikka palaisi tuhaksi. Äiti sieppasi silloin kekäleen tulesta ja pani sen säilyyn. Sitte tuli vuosien päästä Kalydonin jahtiretki, jolla Meleagros ihastui reimaan Atalanteen ja luovutti voittopalkkansa hänelle, joka muka oli ensi haavan otukseen ampunut. Siitä Meleagroksen kaksi enoa kateellisina ryöstivät Atalantelta saaliin. Mutta Meleagros surmasi heidät vihoissaan. Veljiensä kuoleman kuultuaan Althaia ensi tuskansa vallassa työnsi tuleen puupalikan ja Meleagros kuoli äkkipäätä; sitte äiti tunnon vaivoissa hirtti itsensä. Samaan surmaan vei murhe Kleopatrankin.

Tämän tarun kuten niin monen muunkin, on luultu alkuaan kuvaavan talven ja kesän, kuolon ja elon taistelua luonnon omistamisesta. Kun alkuaan aivan yksinkertaisen luonnonmyytin merkitys haihtui, koristeltiin sitä monella vieraalla lisäpiirteellä.

Thebalainen satupiiri.