Foinikian kuninkaalla Agenorilla[150] oli tytär Europe. Kun tämä kerran muitten tyttöjen kanssa kirmaili meren rannalla, ilmaantui sinne Zevs upean sonnin muodossa. Laupiaalla naamallaan viekoitti tuo tytön istumaan selkäänsä, ja samassa se saaliineen loikkasi meren ja ui poikki ulapan Kretan saarelle.[151] Europen isä pani poikiansa etsimään kadonnutta ja kielsi heitä ilman häntä palaamasta. Yksi heistä, Kadmos[152] joutui etsiessään Delfoihin ja sai siellä käskyn heittää siskon sikseen, vaan sen sijaan kulkemaan kunnes kohtaisi kuunkuvaisilla pilkuilla kirjatun lehmän: mihin tämä pysähtyisi, siihen olisi hänen perustettava kaupunki. Kadmos noudatti neuvoa, kohtasi kirjon ja seurasi sitä. Se lyykistyi levolle Boiotiassa[153] eräälle kunnaalle ja Kadmos ryhtyi perustuspuuhiin. Ensin oli hänen orakelin neuvon mukaan lehmä uhrattava. Kun hän sitä varten lähetti miehiänsä likeisestä lähteestä vettä noutamaan, surmasi heidät kaikki sikäläinen Arekselle pyhä lohikärme. Kovan ottelun jälkeen tappoi Kadmos kärmeen ja kylvi Pallaksen käskystä sen hampaat peltoon. Kylvöstä yleni kamala vilja: haarniskoituja hiisiä. Onneksi Kadmokselle he kuitenkin heti joutuivat tappeluun keskenään ja surmasivat toisensa, niin että ainoastaan viisi jäi jälelle. Näiden "spartien" (kylvettyjen) avulla rakensi Kadmos Kadmeian linnan. Sitte nai hän Harmonian ja tuli onnettoman suvun isäksi. Erittäin kohtasi kova onni tyttäriä tai niiden lapsia. Agauen poika oli tuo Penthevs, Autonoen Aktaion, joiden surullisen lopun olemme ennen kertoneet, samoin kuin Semelen kuoleman (kts. Artemis- ja Dionysos kappalista) sekä Inon vaiheet (merenhaltioista puhuttaissa). Paljo näki Kadmoskin kohtalon kovuutta elämänsä varrella. Vanhoilla päivin täytyi hänen vielä paeta linnastaan poikansa luo Illyriaan, jossa hän ja puolisonsa Zevsin tahdosta muutettiin kärmeiksi ja sitte pääsivät Elysionin autuuteen.
Kadmos on Theban kansallis-heeros, joka perusti Boiotiaan ensimmäisen järjestetyn yhteiskunnan, loi sille sen vanhimman sivistyksen. Taru antoi hänen tulla Foinikiasta, koska vaistottiin kulttuurin itämaista syntyperää, ja kun sitten kuultiin kirjoitustaidon tulleen foinikialaisilta, sanottiin juuri Kadmoksen tuoneen sen Kreikkaan. Muuten Kadmoksen taru kuvaa taisteloa, jota viljelyksen oli kestettävä raakoja luontaisvaltoja vastaan Boiotiassa. Niitä edustavat nuo haarniskoidut jättiläiset. Antamalla niiden syntyä maasta, on taru osottanut theebalaisten uskoa että olivat alkuasukkaita (avtochthones).
Kadmeian linnan ympäri kasvoi Theban kaupunki, Amfion jonka veljekset Amfion ja Zethos varustivat muurilla. Heidän äitinsä Antiope ihastutti neitona Zevsiä niin että tämä satyyrin muodossa hyväili häntä; siitä täytyi tytön lähteä isänsä vihaa pakoon. Isän kuoltua haki Antiopen eno Lykos hänet väkisin hänen tyyssijastaan Thebaan, ja kun hänelle matkalla syntyi kaksoiset Amfion ja Zethos, heitätti hän nämä metsään surmille. Vankeudessa kärsi Antiope sitte monta vuotta tylyä rääkkäystä Lykoksen pahalta vaimolta Dirkeltä. Vihoin onnistui hän kuitenkin karkaamaan ja tapasi metsässä ihmesattumasta poikansa, jotka joku armelias paimen oli pienokaisina korvesta pelastanut ja miehiksi kasvattanut. Nämä eivät kuitenkaan vielä äitiänsä tunteneet. Samalla saapui metsään Dirke seuroineen Bakchos-juhlaa viettämään. Nähtyään karanneen orjansa käskee hän sitoa sen raivoisan sonnin sarvista laahattavaksi ja veljekset aikovat jo toimittaa tylyn käskyn, kun he vielä ajoissa tuntevatkin äitinsä — ja osat vaihtuvat. Antiope kertoo kärsimänsä tuskat pitkäin vuosien kuluessa ja kiihottaa sillä poikansa semmoiseen kiukkuun, että he antavat Dirken kärsiä saman rankaisun jonka hän oli toiselle aikonut. Vimmattu elukka raahaa ja runtelee hänet kallioissa kuoliaaksi ja ruumis heitettiin lähteesen, joka siitä sai nimen Dirkenlähde. Tultuaan Theban kuninkaiksi rakensivat veljekset laajan kaupungin ympäri muurin. Väkevä Zethos vieritti kivet paikalle; Amfion liitti ne toisiinsa ja järjesteli rivitysten, sormellakaan koskematta, ainoastaan soittimensa tenhosävelillä, ja näin kohosi Theban ympärille korkea muuri, josta aukeni 7 porttia.[154]
Dirken rankaisua kuvaa kuuluisa Apollonios ja Tauriskos mestarien veistämä marmoriryhmä n.s. "farnesilainen härkä" Neapolissa (3:lta vuosisadalta e.Kr.). Kuten näkyy, rukoilee kurja turhaan Amfionia (jonka tunnemme kanteleesta maassa vieressä), Dirken päästä on pudonnut murattiseppele, jota hän piti viinijumalan juhlassa. Juhlaseurueesta nähdään seppelöitty paimenpoika.
Amfion nai Nioben, Tantaloksen tyttären, joka oli ylpeä kuin isänsä ja sillä saavutti turmionsa.[155] Kun hän avioliitossaan sai sarjan kauniita lapsia, kerskaili hän ja julkesipa vertailla itseään jumalattareen Letoon: "Tuolla on vain kaksi lasta, minulla monta poikaa ja tytärtä, kuusi kumpiakin. Olenpa onnellisempi äiti!" — Tämä ylvästely ärsytti Letoa. Hänen käskystään Apollon ja Artemis virittivät joutsensa, näkymättömät nuolet singahtivat ja ennen pitkää Nioben kaunis lapsiparvi makasi maassa kuolleena. Siinä venyivät monta päivää hautaamatta, kunnes jumalat ne hautasivat, Zevs kun oli muuttanut kaikki ihmiset kiviksi. Amfion murhasi itsensä. Niobe muuttui Sipylon vuoressa kivipatsaaksi, mutta ei hän kivenäkään unohda sydämmensä tuskaa. Yhä vielä itkee hänen silmänsä.[156]
Tämänkin tarun pohjana on luonnollinen olokohta. Nioben lapset ovat kevään hento kukkaisjoukko, joka etelän auringon sädetten alla kuihtuu ja surkastuu — ilmiö joka ainakin liikuttaa hellää ilmismieltä ja jonka helleenin fantasia puki moneen kaunokuvaan. Nioben taru sisälsi siveellisiäkin kohtia, jotka tarjosivat runoudelle otollista aihetta. Niinpä traagikot ovatkin sitä käsitelleet.
Kuvanveistotaide on esittänyt sitä eräässä ryhmässä (alkuteos ehkä Skopaan?), joka elävästi lausuu sielun sisimpiä tunteita, tulista tuskaa, pelkoa, epätoivoa. "Tässä murhenäytelmässä pakenee silmämme lasten mukana ylevän äidin puoleen — — Hänehen raukee paon mieletön kiiru; hellästi kätkee hän helmaansa nuorimman tyttösensä, jonka hentoutta ei koston vasama armahda. Mutta samalla kuin hän äidin tuskassa pusertaa puoleensa pakenevaa lasta, kääntää hän ylpeän päänsä ylöspäin, ja katseella, missä haikea suru ja korkea sielun jalous ihmeellisesti yhtyvät, etsii hän kostavaa jumalatarta, ei armoa rukoillakseen, ei uhmaa lausuakseen, vaan sankarin tavoin, vaikka tuskasta ytimiin asti vavisten, alistuakseen välttämättömyyden alle." (Lübke, Taiteen historia.)
Ei ollut Zethoskaan kotielämässään onnellinen. Hänen vaimonsa Aedon kadehti kälyänsä Niobea, kun tällä oli niin monta lasta eikä hänelle ollut suotuna kuin yksi, Itys (l. Itylos). Kateus vei rikokseen. Aedon yritti kerran yöllä tappaa kälynsä vanhimman pojan, mutta —- voi surkeaa! tapaturmassa hän surmasi oman ainokaisensa. Siitäkös surkea suru. Zevs säälien kurjaa, muutti hänet satakieleksi (aédon = satak.) ja lintunakin hän vielä valittelee Ityksensä kohtaloa.[157]
Nousi sitte taas Theban valtaistuimelle Kadmoksen suvun vesa, Labdakoksen poika Laios. Hänestä asti kova onni pahoin vainosi labdakiidein sukua. Orakeli oli ennustanut hänelle, että jos hänelle poika syntyisi, tämä tappaisi oman isänsä ja naisi äitinsä. Estääkseen näin kauheita tapahtumasta, heitätti hän poikansa, heti tämän synnyttyä, korpeen kuolemaan. Mutta pienokaisen, joka makasi tuolla lävistetyin jaloin ja siitä sai nimen Oidipus ("paisujalka"), pelastikin sinne sattunut paimen ja vei Korinthiin Polybos kuninkaan huostaan, joka kasvatti ja holhoi häntä kuin omaa lasta. Näin eli hän kauan siinä luulossa, että Polybos ja Merope olivat hänen vanhempansa. Kun hän sitte sattumoisin sai kuulla, mitä kamalia töitä hän oli ennustettu tekemään, lähti hän tuota välttääkseen Korinthista kotoaan. Mutta mitäpä kykenee ihminen sallimuksen tahtoa vastaan! Oidipus ohjasi kulkunsa Theban tielle ja meni oieti sen surman suuhun, jonka luuli välttäneensä. Kapealla polulla kohtasi hän miehen, jonka kanssa riitautui. Kinasta kiihtyi tappelu, jossa Oidipus tappoi tuntemattoman. Se oli hänen isänsä Laios, joka oli lähtenyt tiedustelemaan Delfoista neuvoa, miten päästäisiin raskaasta maanvaivasta, jonka Hera, tiesi mistä, vihoissaan oli lähettänyt. Se oli sfinksi, sekasikiö puolekseen nainen, puolekseen jalopeura, joka istuen kalliolla kaupungin ääressä kysyi ohikulkijoilta arvoituksia, ja ken ei osannut niitä selvittää, sen hirviö tappoi. Kun ei pulmasta muutoin selvitty, julisti Laioksen lanko Kreon, että ken sfinksille osaisi oikein vastata, hän perisi kuninkaan kuoltua avoimeksi joutuneen valtaistuimen ja saisi samalla häneltä jääneen lesken Iokasten. Ja kukahan tuo miekkonen olikaan, ellei Oidipus! Kun sfinksi taas kysyi: "kuka kävelee aamulla nelin, puolipäivän aikana kaksin, ehtoolla kolmin jaloin?" vastasi hän oikein: "ihminen", ja hirviö hävisi maata kiusaamasta. Näin Oidipus pelasti maansa, tuli sen kuninkaaksi ja sai vaimokseen Iokasten — äitinsä!
Vuosikausia eli hän sitte sulorauhassa, nauttien kunniaa ja mainetta, ja siitti pahaa aavistamatta, sukurutsaisessa naimisliitossa neljä lasta kaunokaista. Mutta vihdoin kohtalon synkkä pilvi, kauan kohottuaan taivaalle, leimahti ja murskasi valeonnen. Kauhea salaisuus tuli ilmi ja tuskissaan Oidipus puhkaisi silmänsä. Iokaste päätti päivänsä hirttopaulassa. Vanha sokea kuningas, jolle omat pojat eivät suoneet suojaa luonansa ja jota kaikki itsevanhurskaina inhosivat, lähti mieron tielle. Suloisena lohdutuksena oli hänellä kuitenkin jalo, rakastava tyttärensä Antigone, joka seurasi isää hänen retkillään. Ne päättyivät vihdoin, kun vanhus, tultuaan erinysten pyhään lehtoon Kolonoksessa, sai sovinnon ja kallisti elon taakan alle painuneen harmaan päänsä ikuiseen lepoon.