Myöskin Persevsin myytille on etsitty selityksiä luonnosta. Danae tarkoittaa muka maata, erittäin Argolista, jonka synkkä, pilvinen talvitaivas sulkee ikäänkuin tyrmään. Mutta kultainen kevättaivas säteineen sateineen syleilee lemmellisnä maata, ja niin syntyy armas aurinko, valonsankari joka ryhtyy voitolliseen taisteloon talven, yön ja manan valtoja vastaan — siis sama asia jota moni muukin myytti kuvailee.
Korinthon (= Efyran) perustajana esiintyi tarussa Aioloksen poika Sisyfos. Olemme ennen kertoneet, miten hänen tuonelassa iäti täytyy vierittää kiveä, joka ollen juuri mäen harjulle nousemaisillaan siitä pyörähtää alas. Mistä rikoksesta häntä noin rangaistiin? Siitä juttelee satu näin. Kun virranhaltia Asopos etsi Zevsin ryöstämää tytärtään, lupasi Sisyfos ilmoittaa mihin tyttö oli kadonnut, sillä ehdolla että Asopos loisi lähteen varustamaan vedellä Korinthon kaupunkia. Zevs lähettää tästä kuoleman Sisyfoksen kimppuun, mutta hän sitoo sen, niin että lakataan kuolemasta, kunnes Ares taas vapautti surman ja heitti S:n sen haltuun. Kuollessaan kieltää Sisyfos vaimoansa häntä hautaamasta, ja manalaan tultuaan viekoittaa hän manalaisia laskemaan itseään maan päälle muka kurittamaan lemmetöntä puolisoaan joka ei viimeistä palvelusta hänelle toimittanut. Näin peijaa hän kuolon toistamiseen. Vasta Hermes vie hänet väkisin tuonen tuville rangaistavaksi. — Näin oli Sisyfos ilmetyn viekastelun kuva ja semmoisena omansa olemaan Korinthon viekastelevan kauppiaskansan ihailtavana. Korinthon taipaletta ympäröi kahtaalta aava aaltoava meri, jolla kansa liikkuu kauppatoimissaan, josta se sai elantonsa. Meri oli tavallaan Korinthon kaupungin äiti. Ehkäpä siis Sisyfos, kaupungin myytillinen perustaja, tarkoittaakin vaan merta. Ja kun laineet lakkaamatta vyöryvät rannalle ja siitä tyrskähtävät takasin, niin näyttää luonnolliselta, että juuri tätä ilmiötä kuvataan tuolla kiven vierityksellä tuonelassa, jolle sitte, kun keksittiin tarut Sisyfoksen rikoksista, annettiin syvempi, eetillinen merkitys.
Sisyfoksen poika oli Glaukos, tämän poika Bellerofontes, joka siveytensä tähden sai kuten Persevs kestää hänkin koetteluksia. Hänen tarunsa oli seuraava.[169] Hän oli kaunis, uljas nuorukainen, ja Proitos kuninkaan puoliso rakastui kiihkeästi häneen. Kun siveä nuorukainen vastasi toisen tuleen kylmällä, niin loukattu nainen herjasi häntä Proitoksen edessä muka hänen siveyttänsä väijyväksi. Kuningas vihastui ja päätti hukuttaa Bellerofonteen. Vaan kun ei itse halunnut surmatoimeen ryhtyä, viritti hän hänelle salaisen surmanansan, samaan tapaan kuin Persevsille tehtiin. Hän pani Bellerofonteen viemään Lykiaan apellensa Iobateelle salamerkeillä kirjoitetun taulun. Kun kirjeen viejä saapui perille Xanthosvirran vuolteille, holhoi häntä Iobates ystävällisesti yhdeksän päivää. Sitten luki hän kirjeen ja näki että siinä pyydettiin häntä tappamaan kirjeentuojaa. Vaan kun ei Iobateskaan tahtonut suoraan surmata vierastaan, määräsi hän hänelle uhkatöitä tehtäväksi, joissa hänet surma tapaisi. Ensiksi lähetettiin hän tappelemaan Chimairaa vastaan, joka oli hirveä peto, edestä leijona, keskeltä vuohi, takaa lohikäärme, ja pyrskyi tulta. Saatuaan taivaallisilta siivekkään pegasos hevosen sai sankari pedon tapetuksi. Tuli sitte toiseksi sotia solymein urheaa vuorikansaa vastaan; ankara oli ottelu, mutta voitolla sankari siitä suoriutui. Samoin sai hän loistavan voiton amatsoneista. Vielä vartoi kova koetus neljäntenä. Palatessaan voittoretkiltään näki hän äkkiä valitun joukon Lykian miehiä väijyksistä karkaavan kohti miekat tanassa; mutta nämätkin kaasi hän kaikki. Nyt älysi kuningas, että hänellä oli jumalain sukuinen sankari edessään; lausuen kunnioitustaan pyysi hän häntä jäämään luokseen ja antoi hänelle tyttärensä sekä puolet valtakuntaansa. Kolme lasta syntyi siitä avioliitosta, joista tytär Laodameia Zevsin lemmissä synnytti Sarpedonin.
Mutta Bellerofonteenkin elämän ehtoopuoli pimeni ja jumalain suosio luopui hänestä. Syyksi selitetään (Pindaros) hänen ylpeyttänsä, kun hän pyrki ylijumalain verroille. Hän kannusti jo siipihepoansa singahuttaakseen itsensä taivaan majoille, kun Zevs lähetti ampiaisen pistämään hevosta. Hurjana heitti se selästään sankarin joka sai surmansa. Toisen tarunkäänteen mukaan (Hom.) hän kyllä eli, mutta harhaili mieli synkkänä "harha-arolla" ikävöiden ollutta onneaan. — Korinthon kaupunki kunnioitti häntä heroksenaan.
Bellerofontesta on arveltu oikeastaan auringonhaltiaksi. Jos Sisyfos on meri, niin sopineehan hänen pojanpoikansa auringoksi, jonka korinthilaiset näkivät joka päivä syntyvän meren sylistä. Taistelu Chimairaa vastaan merkitsisi siten aurinkoa joka lämpösäteillään kuivaa viljelyksille haitallisia tulvavesiä tai vuoripuroja (= chimaira). Jos taas, kuten toiset väittävät, tuo tulta purskuva hirviö tarkoittaa tulivuoren purkausta, silloin ei päästä pitkälle Bellerofonteen auringonmerkityksellä. Muuten vivahtaa sankarin olento myös auringonjumalaan Apolloniin. Onpa heillä sekin yhtäläisyys, että Apollonia nimitetään "Lykios" ja Bellerofontes pääsi Lykian valtiaaksi.
Lakonian satuja.
Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsi Tyndareos ja Leda, joilla oli neljä perillistä: Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra. Näiden kaikkien äiti oli Leda, mutta muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zevs, ja nämä ollen jumalain sukua perivät kuolemattomuuden. Zevs oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta ketkä tuon hanhen sikiöitä olivat, siitä on taruissa eri tiedot. Klytaimnestra kyllä — siitä on yksi mieli — oli Tyndareoksen tytär, samoin kuin Helena Zevsin tytär; mutta veljeksiä sanotaan milloin molempia kuolevaisiksi ja siis Tyndareoksen pojiksi (Homeros), milloin vain Kastoria Tyndariidiksi, mutta Polydeikestä Zevsin pojaksi, milloin molempia Zevsin pojiksi, jota nimitys Dioskurit (Dios kouroi) merkitsee.
Kelpo urhot heistä sukesi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla, Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina ei puuttunut kummaltakaan tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä tempasivat he pienen siskonsa Thesevsiltä valloittamalla Afidnain linnan. Sitten ottivat he tarmokasta osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes nyrkkitaistelussa voitti kuulun Amykoksen, samoin olivat mukana Kalydonin karjun ajossa. Merkillisin oli heidän loppukohtalonsa. Veljekset tulivat naimapäälle; ja kun Messenian Leukippos kuninkaalla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he, kuten tapana oli, ryöstää neidot morsiamikseen. Mutta näillä olikin ennestään sulhaset Afareoksen pojat Idas ja Lynkevs, eivätkä nämä tappelutta neidoistansa luopuneet. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä ja siitä riidan alkaneen. Mikä lie sen syynä ollutkaan, Tyndariidit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja. Mutta Lynkevsillä oli haukan silmä, joka näki vuoren halki manalaan asti. Urkkien Taygeton kukkulalta vihollisiaan, keksi hän heidät puun kolosta. Hiljaa hiipi hän sinne veljensä kanssa ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Raivoissaan syöksyi Polydeikes esiin ja surmasi Lynkevsin, samalla kun Zevsin salama ruhjaisi Idaksen maahan. Surren veljensä surmaa rukoili Polydeikes kuolemaa itselleenkin. Zevs viisaudessaan täytti pyynnön puoleksi, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljellensä ja heillä oli kummallakin puolinainen kuolottomuus. Niinpä he viettävät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalain kanssa taivaissa. Siitä johtui sitte se luulo, että Zevs pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.
Jo varhain nauttivat Dioskurit jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa etäällä Italiassakin, ja täällä eritoten sittekun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun telmeessä he ajelevat siipiratsuillaan, mutta pian he niillä heilahtavat merenkin aavikolle. Merihätään ja haaksirikkoon häätyneitä lentävät he salaman nopeina auttamaan. Heidän luultiin ilmestyvän noiden sähköliekkien muodossa, joiden kieliä vieläkin välistä sanotaan myrskysäällä liehuvan laivanmastojen nenissä ja ennustavan ilman kaunistumista ("Elmsfeuer").[170] Merenhaltioina heitä palveltiin satamissa (Ostiassa y.m.). Spartassa heitä erittäin esitettiin urhollisuuden mallina nuorisolle. Muuallakin oli heillä palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa oli heidän kunnianimensä "anakes", herrat). Olympian kilpaleikit olivat heidän suojansa alaisina ja kilpa-ajoilla heitä siellä kunnioitettiin. — Italiassa oli heillä nimet Castor ja Pollux.
Taide koetti esittää noiden veljesten rakkautta, joka oli kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa, heidän tuskallista eroansa sekä elon ja kuolon, valon ja pimeän välillä vaihtelevaa oloansa. Vierekkäin kuvataan kaksi päätä, toinen katsoen ylös-, toinen alaspäin; tai kättelevät he toisiaan hyvästi jätellen, tai ratsastavat he eri suuntiin. Tähti kummankin pään yläpuolella on jumalain kunniaan pääsön merkki. Muuten on heillä valko-ratsut, spartalainen hattu ja keihäs. Usein kuvataan heitä vaan hillitseviksi pystyyn karkaavaa hevosta. Paras heistä säilynyt muinaisaikainen esitys on n.s. Monte Cavallon kolossi Roomassa.