Satuja Kretan saarelta.

Kretan saaren vanhin kuningas oli Minos, Zevsin ja thebalaisesta sadusta tunnetun Europan poika. Hän oli kuuluisa lainsäätäjä, ja lakisäännöksillään, jotka hän sai Zevs isältään,[171] teroitti hän ihmismieliin vapauden-rakkautta, urheutta ja yksimielisyyttä. Kun Lykurgos laati lakeja Spartalle, sanotaan hänen niissä noudatelleen esikuvanansa Minoksen lakeja. Oikeamielisyytensä takia pääsi hän samoinkuin veljensä Radamanthys kuoltuaan manalan tuomariksi.

Tämän Minoksen pojanpoika oli nuorempi Minos, sotaisa valtias joka hätyytti rosvot meriltään ja laajensi valtansa itäisen Välimeren saarille ja rannikoille, jopa jonkun aikaa piti Attikaakin hallussaan. Nautiten alkuaan hänkin ylhäisten armoa menetti hän sen vilpillisyydellään.[172] Kun epäiltiin hänen oikeuttansa valtikkaan, lupasi hän sen todistaa ihmeellä. Hänen rukouksestaan nosti Poseidon meren kuohuista suuren upean sonnin maalle. Mutta kun Minos mielistyen mullikkaan unohtikin lupauksensa uhrata sen merenherralle ja mieli sillä jalostuttaa sarvikarjansa rotua, kasvoi hänelle siitä turmio. Hänen vaimonsa Pasifae ihastui otukseen liiaksikin. Se kyllä hävisi, mutta sijaan ilmestyi kamala sikiö, sarvipää Minotauros, josta ennen olemme kertoneet, Thesevsista juteltaissa. Tämä raiskasi raivoissaan koko saaren, kunnes Herakles sai sen kytketyksi. Kuuluisa taideniekka Daidalos rakensi sitte labyrintin satasokkeloisen kartanon, jonka sisään sarvipää teljettiin. Kun sitä ei uskallettu eikä voitu tappaa, täytyi sitä elättää, vieläpä ihmislihalla, koska muu ruoka ei häjylle kelvannut. Ensinnä otettiin nuo syötävät ihmisraukat itse kretalaisten joukosta, sitten täytyi Attikan asukasten elättää petoa, kunnes Thesevs, kuten jo luimme, vapautti kansansa tukalasta ihmisveri-verosta.

Daidalos oli älykäs kuvanveistäjä ja rakentaja ja keksi monta kalua ja keinoa käytöllisellä alalla, niinkuin kirveen, mastot, purjeet y.m. Kun vanhimmat kuvat olivat kömpelöitä kivikönttiä tai pölkköjä, joihin oli uurrettu jotain kasvojen tapaista, oli Daidalos ensimmäinen joka selvästi ja luonnonmukaisesti erotti ruumiin osat ja jäsenet toisistaan, jonka tähden hänen kehuttiin tehneen "käveleviä kuvia". Atheenasta, jossa hän ensin asui, täytyi hänen paeta tehtyään rikoksen. Kadehtien etevää oppilastaan Talosia, joka keksi savenvalurin-vehkeitä, sahan ja sorviraudan, murhasi Daidalos hänen, mutta rikos tuli ilmi ja ainoastaan nopealla paolla vältti hän kuoleman, johon areopagi hänet tuomitsi. Hän tuli Kretaan ja saavutti siellä sepitelmillään kuninkaan suosion. Pasifaelle teki hän koneellisen puulehmän, tyttärelle Ariadnelle tanssivia marmorinukkeja[173] ja Minokselle labyrintin. Mutta kun Thesevs eheänä selvisi seikkailustaan minotaurin kanssa, epäili kuningas taiteilijan salaa maamiestään avustelleen, suosio kääntyi vihaksi ja Daidalos ynnä poikansa Ikaros teljettiin labyrinttiin. Mutta eipä äly jäänyt neuvottomaksi. Daidalos teki siivet itselleen ja pojalleen; ja mistä lävestä rakennuksen katossa lienevätkään päässeet ulos, pakoon he lensivät halki ilmojen, kauas yli merten. Pojasta tuntui lento hauskalta, ja huolimatta isän varotuksista pysymään kohtuuden kultatiellä, kiitää heilahti hän rohkeasti ylös ja alas, ristin ja rastin, kunnes nousi liian likelle aurinkoa. Kuumuudesta suli vaha, joka liitti sulat siiviksi, sulat hajosivat ja poika parka syöksähti pilvien päältä meren syvyyteen. Sen jälkeen kutsuttiin sitä Välimeren osaa Ikarilaiseksi mereksi.[174]

Sureva isä pääsi hengissä Siciliaan, jossa Kokalos-kuningas soi hänelle tyyssijan. Kun Minos vähän jälkeen saapui sinne ja kiristi karkulaistansa takasin, kutsui Kokalos Minoksen vieraakseen. Vieras vietiin kylpyyn, jossa kuninkaan tyttäret hukuttivat hänet. Tästä avusta kiitollisna rakensi taiteilija kuninkaalle linnoja, templejä ja kylpylaitoksia.

Toinen, kuin äskenmainittu, oli se Talos, vaskimies, jonka Hefaistos lahjoitti Minokselle ja jota tämä käytti saarensa vartiaksi. Kolmasti päiväänsä kiersi hän saaren. Milloin näki outoja lähenevän, juoksi hän tuleen, kunnes oli hehkuvan kuuma, ja painalsi sitte vieraat vaskirintaansa vastaan, kunnes ne kamalasti ("sardonisesti") nauraen heittivät henkensä. Kun hirveä vartia koetti kivenheitolla estää argoretkeläisiä nousemasta maalle, keksi Medean juoni sille surman. Taloksella oli yksi ainoa, päästä jalkoihin menevä verisuoni, jonka yläpäähän oli tulppa pistetty. Tämän tulpan sai Medea vikkelästi vedetyksi pois, joten Talos kuoli verenvuotoon.

Herakles.

Herakles on Kreikan etevin satusankari, joka suoritti suurempia ja useampia urotöitä kuin kukaan muu. Niiden ala ei Homerissa vielä sanottavasti uletu Kreikkaa ulommas, mutta vähitellen väljenee se käsittämään koko vanhan mailman, kun tämän sankarin piiriin liitettiin muidenkin samallaisten koti- ja ulkomaisten sankarien mainetöitä jotka esitetään hänen tekemikseen. Alkutarun ytimen ympäri kuontuu yhä vahvemmalti vieraita, semitiläisiä ja itämaisia lisiä, sulaen niin yhdeksi, että alkuperäistä ja vierasta vihdoin on mahdoton toisistaan erotella. Täten Herakleen taru on muita moniseikkaisempi ja laajempi. Jos se alkuaan syntyikin doorilaisten kesken, ei se lopuksi enää ole minkään erityisen heimokunnan, vaan koko Hellaan oma. Herakles on koko Kreikan kansallissankari. Hänen tarunsa pääpiirteet, nim. Heran viha, palvelusaika ansiotöineen sekä muutamat sotaretket, tavataan jo Homerissa; mutta jumaltumisensa ei ole vielä tapahtunut. Se tuli uskonkappaleeksi vasta noin 700 e.Kr.

Ihmeellinen oli tietysti tämmöisen miehen synty ja jumalista hänen täytyi johtaa sukuperänsä. Zevs itse lempineen liikkui ihmisten kesken. Tirynsissä olivat serkukset Amfitryon ja Alkmene, joiden kummankin isoisä oli Persevs, menneet kihloihin, mutta murhan takia täytyi sulhasen paeta Thehaan Kreonin luo, jonne morsiankin seurasi häntä. Amfitryonin sotaretkellä viipyessä pistäysi Zevs sulhon haamussa ihanaa Alkmeneä hyväilemässä, jolloin ylhäinen isä antoi kolmen vuorokauden pituisen yön peittää maan. Päivän vihdoin valjettua tuli oikea sulho sodasta kotia ja vietti häänsä. Kun Zevsin sikiön syntymähetki läheni, julisti ylijumala,[175] että heti syntyvä Persevsin taimi oli hallitseva muita sukulaisiaan. Hera kun vihasi kilpailijansa lasta jo syntymätönnäkin, vannotti Zevsiä pysymään tuossa sanassa ja riensi maan päälle puuhiin. Hän viivytti Alkmenen synnytysyötä, mutta joudutti erään toisen, Persevsin sukua olevan emon toimia, niin että tämän poika Eurysthevs syntyi mailmaan viikkoa varemmin kuin Zevsin lapsi Herakles. Keskensyntyneen, kurjan pelkurin ikeen alle täytyi siis virkeän, voimaisen taivaan lapsen nöyrtyä. — Samalla kertaa kuin Herakles avasi hänen velipuolensa, Amfitryonin poika Ifikles silmänsä päivän valolle.

Peläten Heran vihaa heitti Alkmene pikku Herakleensa korpeen surmille, mutta eipä korkean poika niin hevin kuollut. Sattuipa siitä astumaan itse Hera, joka säälien outoa lapsi raukkaa otti sen rinnoilleen imemään. Mutta poika vesa imaisikin niin rajusti, että Hera kirkaisten repäisi sen rinnoiltaan ja viskasi menemään, jolloin maitoa pirahti pitkä virta taivaalle. Siitä on "linnunrata" (vrt. "Milchstrasse") saanut alkunsa. Hyvän lisän jumalis-tarmoa ehti sankarinalku kumminkin tuosta siemaista, ja omin voimin hän taisi kontata metsästä kotiin. Mutta Hera saatuaan tietää, kuinka äidinhellyytensä oli nurjasti osunut, raivostui kahta tulisemmaksi ja hautoi vaan surmantuumia. Puolenvuotias poikanen lepäsi kehdossa kaksoisveljensä vieressä, kun yhtäkkiä ilmestyi sinne kaksi Heran lähettämää kyykärmettä. Vanhemmat kauhistuivat, mutta Herakles ikäänkuin leikiten kuristi kärmeet kuoliaiksi. Kun Amfitryon aavisti pojassa piilevän neron, hankittiin hälle kelpo kasvatus ja oivat opettajat. Näin oppi hän pian hevosia ohjaamaan, painimaan, miekkailemaan, ampumaan. Soitanto yksin ei sujunut häneltä, kannel ja miekka eivät sopineet samoihin kouriin. Kun soiton opettaja Linos kerran koetti korvatillikalla paremmin innostaa oppilastansa jaloon taiteeseen, niin tämä suuttuen sieppasi kantelen ja mäjähytti sillä opettajansa kuoliaaksi. Tuosta tuhmantyöstä lähetti isä hänet maalle karjoja paimentaessa parempaa mieltä oppimaan. Hiljaisen luonnon keskuudessa varttui hän kaikin puolin. Hänen luonteensa lujeni voittamaan halpoja viettelyksiä, pitämään ylinnä silmämääränä siveellistä hyvää, totuutta ja hurskautta. Sen sai hän todistaa juuri täällä saloissa. Hän sattui kerran tulemaan kahden tien haaraan eikä tiennyt, kummalle kääntyisi. Siinä seisoi kaksi haltiatarta, kumpikin tietänsä nuorukaiselle suositellen. Mairesuinen hekuma lupasi taluttaa häntä ruusupolkuja pitkin hurmaavien huvien helmaan. Hyveen kaino impi ei okaisella tiellään luvannut muuta kuin työtä ja taisteloa, mutta matkan perällä saisi hän kuolematonta mainetta autuasten luona. Herakles käänsi selkänsä hekuman hekotuksille ja päätti pyrkiä kunnian koleaa polkua.[176] Hän oli vasta 18-vuotias, mutta täysi mies, jonka koko olento ilmaisi ylhäistä sankariuutta. Sydämmessä kuohui suurten mainetöiden halu, siitä silmäkin uljaana loisti, leveä rinta, roteva, viidettä kyynärää pitkä vartalo, jäntevät jäsenet paisuivat kukistumatonta jättiläisvoimaa. Kohta sai hän sitä näyttää, kun raju jalopeura raateli hänen isänsä karjaa. Hän tappoi pedon ja nylki siltä nahan, jota hän siitä aikain aina piti pukunaan, samoin kuin öljypuun rungosta veistämää nuijaa aseenansa. Heti perästä pelasti hän Theban sadan härän verosta, jota se maksoi Orchomenon kaupungille. Joutuivatpa orchomenolaiset maksamaan saman veron takasin kaksin kerroin; mutta isäpuolensa Herakles siinä taistelussa kadotti. Kiitollisena veron pääsöstä, antoi Kreon kuningas tyttärensä Megairan urholle puolisoksi. Heille syntyikin useita lapsia, mutta eipä avioliiton onnea kauan kestänyt — siitä Hera huolta piti. Hän yllytti Eurysthevstä vaatimaan, että Herakles vihdoinkin rupeisi syntymästä säättyä palvelustansa hänelle toimittamaan. Ajatellessaan että hänen täytyisi tuota raukkamaista miestä orjailla, raivostui sankari, ja Hera osasi tuota mielentilaa kiihotella, niin että hän ajoittain oli aivan hullu. Mielenhäiriössä tappoi hän lapsensa ja — muutamat sanovat — vaimonsakin. Selvittyään järjilleen katui hän katkerasti ja pakeni mieli synkkänä ihmisten ilmoilta. Sovintoa etsiessään tuli hän Delfoihin ja kysyi, täytyisikö hänen todella nöyrtyä Eurysthevstä palvelemaan, oliko tämän vaatimus oikea. Orakeli vastasi, että hän suoritettuaan määrän ansiotöitä pääsisi palveluksesta vapaaksi, saisipa vielä ikimaineen niistä ja uuden nimen "Herakles" ("Heran kunnia"), sillä hänen nimensä olikin vielä oikeastaan Alkaios eli Alkides. Nämä tiedot eivät juuri lohduttaneet sankaria, joka alakuloisena astui isäntänsä määräämiä töitä suorittamaan. Eräät suopeat jumalat antoivat hänelle aseita niissä kestettäviin taisteloihin. Näin varustettuna ryhtyi hän vaikeihin, uhallisiin tehtäviinsä, jotka olivat seuraavat: