11:s työ oli Hesperiidein kultaomenien nouto. Sankari ei tiennyt, missä hesperidein maa olikaan, ja sitä etsiessään harhaili ja taisteli hän kauan. Vihdoin sai hän käsiinsä Nerevs ukon, jolta väkisin kiristi tarpeelliset tiedot. Nuo puutarhat olivat lännen äärillä, taivaankantajan Atlaan lähimailla, ja niitä vartioitsi satapäinen lohikärme Ladon. Monimutkainen oli sankarimme retki, syrjähtyipä usein määrästään aivan toisaalle päin, liekö hänellä ollut heikko paikanvaisto vai — mikä on luultavampi — viehättivätkö kaikellaiset seikkailut häntä syrjäteille. Näyttipä hän väliin näiltä unohtaneen itse päätehtävänsä. Libyassa paini hän Antaios jättiläisen kanssa, joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta; vasta nostettuaan hänen ilmaan sai Herakles hänen kuristetuksi. Egyptissä tappoi hän muukalaisia surmaavan Eusiris kuninkaan. Kulkien sitten taaskin Helioksen purressa valtameriä myöten tuli hän Kaukasos-vuorelle ja pelasti Promethevsin tuskista, ampumalla kotkan, joka jyrsi sen maksaa, ja päästämällä kahleet, jotka sen kallioon kytkivät. Titaani palkitsi pelastajaansa hyvällä neuvolla. Hän varotti häntä itse lähtemästä omenia poimimaan ja neuvoi toimittamaan siihen työhön Atlasta (jonka Persevs jo oli kiveksi loihtinut?!). Niin kävikin. Atlas suostui sankarin pyyntöön; ja sill'aikaa kuin hän kävi omenia noutamassa, kannatti toinen ilmankantta. Mutta saatuaan maistaa vapauden suloutta, olisi Atlas halusta eteenkinpäin jättänyt raskaan kuormansa sijaisen niskoille. Hän tarjousi viekkaasti viemään nuo omenat Mykenaan asti, mutta Herakles älysi juonen ja oli vielä viekkaampi. Ollen suostuvinaan toisen tuumaan, pyysi hän häntä vain sen verran kannahuttamaan kantta, että saisi jonkun patjan hartioillaan vähä mukavammin sovitetuksi… Kuorma siirrähti Atlaan olalle, ja Herakles omenoineen kieppasi tiehensä.

12) Vihdoin täytyi hänen lähteä tuonelaan manankoiraa Kerberosta ilmoille tuomaan. Sitä varten oli ensin saatava puhdistus veren viasta, jonka kentaurien murha oli tuottanut. Sen toimitti pappi Eumolpos. Syystä puhtaana mennä huilahti nyt sankari alas varjojen maille eräästä maankuilusta Tainaronin lähellä. Tuonelan ovien suulla tapasi hän Thesevs ja Peirithoos ystävykset kallioon sidottuina. Thesevsin hän päästi, mutta toista ei voinut, kun maa järähti häneen kajotessa. Juottamalla haamuille uhriverta sai hän heidät tajulleen. Mahtavan, sankarin tieltä kaikki väistyivät, itse Pluton salli suopeasti hänen koettaa vangita manankoiraa, käyttämättä kuitenkaan mitään aseita, paljain käsin vaan. Siinä syntyi kova temmellys. Herakles pusersi koiran päät polviensa väliin ja sitoi sen, vaikka se kyypyrstöllään vimmatusti huiski, tuiski ja puri ympärilleen. Sitte laahasi hän sen ylös maan päälle. Päivänvalo iljetti konnaa niin, että se oksensi myrkkyä koko kosken. Tästä versoi myrkyllinen aconitum kasvi. Nähtyään hirviön käski Eurysthevs heti viedä sen takasin tuonelaan, ja niin täytyi Herakleen tehdä sama retki toistamiseen.

Näin vihdoinkin taisteltuaan itsensä sortajan vallasta vapaaksi palasi sankari Thebaan.

Kuten näimme ja huomautimme, liittyy näihin päätöihin useita syrjäseikkoja, pienempiä urotöitä, joita sankari sivumennen suoritteli päämäärään pyrkiessään. Näistä ovat tarujen tiedot kuitenkin usein riitaiset keskenään, niitä kun eri tavoin sovitellaan noihin päätöihin, tai liitetään vaan osa niistä päätöihin, muut niiden jälkeisiin tapauksiin. Ylimalkaan tahdottiin antaa tuon ylistetyn urhon tehdä niin paljo kuin suinkin mainetöitä. Siksi hän on melkein aina mukana sankarikauden suurissa puuhissa, niin argonauttain retkellä, Kalydonin jahdissa y.m. Edelliseltä retkeltä palattuaan hän vielä kerran kävi manalassa ja toi sieltä takasin elämään ystävänsä, Thessalian kuninkaan Admetoksen vaimon Alkesten, joka rakkaudesta meni miehensä edestä kuolemaan.

Tästä voimme lukea sankarin elämän toisen puolen, jonka vaiheita lempisuhteet ja naimiset näkyvät ratkaisevasti suunnanneen. Vaimostaan Megairasta päästyään (joko murhalla tai avioerolla — tiedot ovat riidassa) oli hän joutilas uusiin naimisiin. Oichalian kuningas Eurytos[181] julisti naittavansa kauniin tyttärensä Iolen sille, ken joutsikilvassa voittaisi. Herakles sinne, ampui ja voitti; mutta kun hän impeä vaati, tehtiin vastusta. Ei tahdottu antaa semmoiselle, joka oli lapsensa surmannut ja orjuuden iestä kantanut. Eipä auttanut, vaikka Iolen oma veli Ifitos kosijaa puolusti. Koston tuumissa poistui Herakles, ja mielipahansa yltyi hulluuteen, jossa tilassa hän taas tuli tehneeksi turkatyön. Kun Ifitos kävi häntä tapaamassa Tirynsissä, syöksi hän tämän ystävänsä alas korkealta linnankalliolta.[182] Katumapäällä kulki hän sitte etsimässä puhdistusta, mutta ei ollut sitä saatavissa ihmisiltä eikä jumalilta. Kun sovitusta kiellettiin, raivostui kiivas sankari hurjiin töihin, joilla lisäsi verivelkaansa ja sielunsa pimennystä. Surkuteltavassa tilassa saapui hän Delfoihin puhdistusta hakemaan, mutta Apollon ei laskenut häntä pyhään templiinsä. Silloin hurja mies väkisin ryntäsi sisään ja ryösti käsiinsä kolmijalan, ominpäin ottaakseen, mitä häneltä kiellettiin. Vihastunut jumala tempasi joutsensa, ja kamalia olisi tapahtunut, ellei Zevs ehtinyt singahuttaa salamansa kiistelijäin väliin. Nyt Pythia ilmoitti, että Herakleen sovittaakseen syntinsä täytyisi kolmeksi vuotta myydä itsensä orjaksi ja maksaa hintansa Eurytokselle. Orjamarkkinoilla osti hänet Lydian kuningatar Omfale.[183] Tämän palveluksessa sankarin täytyi toimitella naisten askareita. Punervassa harsopuvussa hän kehräili lankoja, sillä välin kun Omfale reipasteli hänen leijonantaljassaan, nuija olkapäällään. Väliinpä sentään urhostelun halu ajoi sankarin liikkeelle toimettomuudesta. Niin kuritti hän kerkoopit ja tappoi Sylevs sissin, matkamiehiä hätyyttämästä. Palveluksestaan päästyänsä hän muiden uroitten seurassa kävi kostamassa Laomedonille vanhaa vääryyttä. Siinä Laomedon poikineen, paitsi Priamos, menetti henkensä; Hesionen hän antoi vaimoksi Telamonille. Sitte tuli Augeiaan vuoro. Sotajoukolla ryntäsi Herakles Elikseen, voitti ja tappoi sitkeän vastarinnan perästä Augeiaan, jota uljaat Aktoridit ja Molionidit puolustivat. Tällä retkellä sanotaan hänen säätäneen Olympian kilpaleikit. Samalla tiellä oli kolmaskin vääryys kostettava. Kosto kohtasi Pyloksen Nelevsiä,[184] joka kerran kielsi onnettomalta sankarilta puhdistusta. Tappelussa kaatui Nelevs kaikkine poikineen (toisten mukaan Nelevs itse jäi eloon), paitsi Nestor, joka silloin oleskeli Gereniassa (siitä saaden nimensä "gerenilainen").

Tähän sotaan liittyy retki Lakedaimoniin Hippokoon kuningasta vastaan, joka oli tappanut Herakleelta jonkun sukulaisen. Liitossa Tegean Kefevsin kanssa teki sankari kostoretken, jolla Hippokoon poikineen sortui surmaan. Valtikan peri surmatun veli Tyndareos. Liittolaisensa siskolle Augelle, Athenen naispapille, siitti sitte Herakles pojan, Telefos nimisen. Rankaisuksi siveyden rikoksesta lähetti jumalatar maahan nälänhädän. Sen sovitteeksi Augen isä heitti sikiön metsään surmille ja naitti äidin vieraaseen maahan. Mutta Telefos, joka sai imeä metsähirven nisiä, elpyi eloon, kasvoi ja löysi monen vaiheen perästä äitinsä, joka sill'aikaa oli päässyt Mysian Teuthras kuninkaan puolisoksi. Tämä Herakleen poika kuuluu olleen hyvin isänsä näköinen. Troian sodassa haavoitti häntä Achilles.

Laveihin seikkoihin oli siis Iolen juttu saattanut sankarimme. Sotapuuhiensa jälkeen näkyy hän taas jonkun aikaa eläneen rauhallista, vaimon ja lasten sulostamaa perhe-elämää. Uusi puolisonsa oli Deianeira, Kalydonin Oinevsin tytär, jota myöskin virranhaltio Acheloos oli kosinut ja siitä Herakleen kanssa tappeluun jouduttuaan muutellut muotoansa moniksi, sillä vaikeuttaen taistelua. Viimmein Herakles katkasi kilpailijaltaan sarven ja sillä oli voitto saatu.[185] Jonkun aikaa elettyään rauhassa appensa luona, jolloin hänelle syntyi poika Hyllos, täytyi hänen taaskin tulisuudessaan miestapon tehtyään lähteä pakosalle. Hän sai suojaa ystävänsä Keyxin luona Trachis linnassa Oitavuorella. Tällä matkalla oli eräs virta poikki mentävä: itse ui hän edellä, Hyllos sylissään, perässä tuli Deianeira Nessos kentaurin lautalla. Matkalla kuuli Herakles vaimonsa kirkaisevan: hän kääntyi taakseen ja näki kentaurin syleilevän häntä. Tuota pikaa lennätti hän surman nuolen riiviön kylkeen. Kuollessaan kuiskasi kentauri naiselle ottamaan hänen vertansa talteen pieneen pulloon: se olisi muka mainio keino virittämään aviomiehen rakkautta, jos se joskus kylmenisi. Tämän perästä kului taas vuosia rauhassa ja perhe lisääntyi. Ainoastaan muutamilla pikkuretkillä käväisi Herakles täältä Trachiista päin, kun huima miekkamieli joskus ei oikein viihtynyt hiljaisessa kotipiirissä. Tämmöinen oli kaksintaistelu Kyknoksen kanssa lähellä Pagasan lahtea (josta Hesiodoksen nimellä käyvä runo "Herakleen kilpi" kertoo). Kyknos sortui ja apuun tuleva Areskin sai voittajalta haavan.

Mutta Herakleen mielessä kyti vielä Iole, kyti viha ettei impeä hänelle annettu. Loukattu ylpeys laati kostoa. Kerättyään väkeä ryntäsi hän Oichaliaan, valloitti sen, tappoi Eurytoksen poikineen ja vei Iolen vankinansa. Viettääkseen voittoa kiitosuhreilla Zevsille rakensi hän alttaria Euboian jollekin vuoriniemelle. Tästä kaikesta sai Deianeira tiedon ja alkoi epäillä puolisonsa uskollisuutta. Nytpä siis oli kentaurin keino paikallaan! Vaimo ompeli puolisolleen uhrijuhlaa varten komean puvun ja hieroi siihen, pahaa aavistamatta, kentaurin nuolenmyrkyllä sekoitettua verta. Hyvää tarkoittaen lähetti hän sitten juhlapuvun Herakleelle. Tämä otti sen ylleen, mutta tuskin se ehti lämmetä iholla, kun häntä alkoi hirveästi polttaa ja kirveliä. Hän yritti repiä yltään hornan hameen, mutta se oli ihoon juuttunut eikä erinnyt muuten kuin repien mukanaan lihasta siekaleita. Tuskien vimmassa viskasi Herakles tuholahjan viattoman tuojan Lichaan mäsäksi kallioon, siitä vietättää hän itsensä Trachikseen, jossa onneton Deianeira jo on epätoivossaan päivänsä päättänyt itsemurhalla. Saadakseen samalla pikaisen ja loistavan kuoleman käskee sankari latoa itselleen rovion korkealle Oitan vuorelle. Hän laskeutuu roviolle, jonka ystävä Poias sytyttää, lieska leimuaa korkealle ja siinä kohoo sankarin sielu yläilmoihin. Samalla laskeuu taivaasta leimuten ja jyristen Athenen ohjaama nelivaljakko häntä kohden, ja niin ajaa, tuskien liekissä syntiharhoistaan puhtaaksi poltettuna, sankari taivaaseen, jossa jumalat riemuiten ottavat häntä vastaan. Jo Herakin leppyy ja antaa hänelle ikihempeän Heben puolisoksi. Kuitenkin täytyi sankarin vainajanvarjon vaipua tuonelaan.[186]

Sankarin nuolet ja joutsen peri Poias ja häneltä poikansa Filoktetes, joka käytti niitä Troian sodassa.

Tämä on Herakleen satu pääkohdissaan. "Sen selvittäminen, sen yksityiskohtain pohjalla olevain aatetten esittäminen on tässä yhteen kasvaneitten koti- ja ulkomaisten satujen suureen joukkoon nähden melkein mahdoton. Lukuun ottamattakaan niitä kuvitelmia, joita Kreikan Herakles on omaksunut Tyroksen ja Egyptin Herakleelta, on epäilemättä jo Kreikan Herakleessakin luonnontaruja kohtaamassa historiallisia ja allegorisia taruja. Historiallisia aineksia nähdään selvästi esm. sotatöissä dryopeja, Augeiasta, pylolaisia, Hippokoonia vastaan. Ne ovat doorilaisheimon sotatoimia heimosankarin omaksi siirrettyinä. Sitä vastoin noissa sankarin palvelustöissä esiintynee enimmästään luonnonmyyttiä. Herakles näkyy alkuaan symbolisesti merkinneen auringon voimaa, kun se kukistaa pimeät luonnonvallat, mutta sitten, väistyen Argoosta tulleen Heran kultin tieltä, vaipuneen heeroksen l. puolijumalan arvoon. Kun sitten tuli aika, jolloin Kreikan jumalilta miltei järjestään luonnonmerkintö hälveni, niin Heraklestakin, vaikka jälleen jumaloituna, käsitettiin vaan eetilliseltä puolelta. Hän esiintyy nyt korkeimman siveellisen tarmon kuvana, tarmon joka loistavasti voittaa esteet ja vastukset. Runoilijat ja filosofit kokivat kilvan esitellä häntä siinä kohden loistavana esimerkkinä nuorisolle, näyttääkseen miten siveellisen tahdon pontevuus, tuhansista esteistä huolimatta, kestää kaikki ja omasta itsestään kykenee jos mihin. Tässä mielessä sommiteltiin myös tarina Herakleesta tienristeyksessä. Sentähden Heraklesta kunnioitettiin gymnasioiden suojelijana. Toinen peruskäsite jumaloidun sankarin olennossa on se, että hän oli kansansa hyväntekijä ja pelastaja, joka ponnisteli ja näki vaivoja maan päällä, havitellen hiisiä ja petoja ihmisiä vaivaamasta, hilliten turmiollisia luonnonvastuksia, hävittäen ihmisuhreja ja muita raakalaistapoja, joka vielä taivaastakin päin suopeana jumalana auttelee hädästä ja ahdingosta".[187] (O. Seemann.) Häntä palveltiin melkein kaikkialla, milloin puoli-, milloin täysi-jumalana. Hänen kunniakseen vieteltiin juhlia, herakleia, kilpataistoilla. Kreikkalaisten siirtolain kautta levisi Herakleen taru ja kultti Italiaan kaikkialle. Kreikan sankari liittyi samanlaisiin kotimaisiin tarusankareihin, perien heiltä työt ja tavat, ja antaen heille oman nimensä, josta italialaisella maaperällä muodostui Hercules. Semmoinen oli Cacuksen voittaja, alkuaan väkevä paimen Garanus, semmoinen italialainen heros Sancus l. Dius Fidius. Näihin nojaten muodostui Herculeesta jumala, joka suo siunausta kototoimissa pellolla ja niityllä, suojelee sodassa, on totuuden ja uskollisuuden vartia. Rooman härkätorilla oli hänen vanhin alttarinsa, jolta hän sai kymmenykset rauhan ja sodan antimista; hänen nimeensä vannottiin liittoja. Lisäksi sai hän kulttimenoja kreikkalaisen mielensä mukaan. Erittäin ihailivat Herculesta soturit ja miekkailijat; hänen templiinsä ripustivat he aseensa palveluksestaan erottuansa.