Taidekuvissa on Kronos kaunis mies, vaikka vakavan ja melkein synkän näköinen, pää puolittain verhottuna. Sirppi on hänellä kädessään ilkityön takia jonka teki isälleen; mutta Saturnuksen sirppi leikkaa pellon laihoa.
Ei ollut vieläkään järjestys turvattuna. Kostaakseen lastensa häviötä pani Gaia uusia voimia liikkeellä. Hän loi Tyfoevs hiiden, jolla oli sata tultasuitsevaa kyynpäätä, ja ajoi sen sotaan, joka järkytti maan ja taivaan. Salamoillaan rusensi Zevs vihdoin hirviön ja viskasi sen manalaan, josta se vielä vimmoissaan tulivuorten (Aetnan) kidoista oksentaa liekkiä taivasta päin. — Vielä Uranoksen, maahan nokkuneista, veripisaroista syntyneet gigantit[11] nousivat kapinaan. Rajusti riehui tappelu (gigantomachia), kunnes Olympon jumalat voittivat ja Zevs syöksi gigantitkin manalaan. Nyt vasta oli mailmanjärjestys iki-ajoiksi turvattu. Ainoastaan harvoin jumalat sitte enää ase kädessä keskenään ottelivat.[12]
Gigantit edustavat alkuajan luonnonmullistuksia jotka maanpintaa myllersivät, etenkin maanalaista valkeaa, joka vilkkaasti toimii Välimeren tienoilla. Sen jälkiä nähtiin myös pohjois-Kreikassa, jonne taru näitä tapauksia sijoittaa.
Jumalien synnyn historia on samalla mailman, sillä nämä alkujumalat olivat joko ne ainekset, mistä mailina luotiin, tai ne voimat, jotka siinä olivat liikkeellä.
Gigantteja kuvataan tavallisesti käärmeiksi joilla on ihmisen pää ja yläruumis. Suuri, etevä esitys, vaikka rikkiöimenä, on se giganttitaistelu, jolla Attaliidit aikoinaan koristivat Zevsin alttaria Pergamossa (nyk. osia Berlinissä).
Ihmisen synty ja alkutila.
Ihmiset ovat syntyneet maa äidistä.[13] Sanottiinpa heitä jumalienkin luomiksi ja heidän ensinnä, kulta-aikana, eläneen autuaina jumalien yhteydessä, kunnes ylpeytensä kautta menettivät autuutensa. Sitten vaipuivat he kurjaan raakuuteen, joka ei ollut elukkain oloa parempi. Tästä auttoi heidät Iapetoksen armelias poika, titaani Promethevs[14] ja ohjasi heidät sivistyksen tielle. Hän edustaa valoon ja vapauteen pyrkivää ihmishenkeä, joka edistääkseen ihmiskunnan jalostusta ja onnea ei kammoo jumalainkaan vihaa. Hän loi sivistyksen ensialkeet, jota varten hän varasti taivaasta tulta[15] ja antoi ihmisille. Nämä panivat sen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon; näin syntyi ensimmäinen ihmistalo, kun ennen majailtiin rotkoissa ja luolissa. Kuljeksiva elämä pysähtyy vakinaisiin asuntoihin ja maanviljelys tarjoo vankan pohjan sivistysriennoille. Mutta Zevs rankaisi kovasti titaania, joka rohkeni tahrata taivaan tulta maan tomuun. Hän kytkettiin kahleilla jylhään vuoreen maan äärillä (Skythiassa), ja kotka nokki yhäti hänen maksaansa. Tästä tilasta vapahti hänet aikojen perästä Herakles, uhraten Tuonelle sovinnoksi kentaurin.
Sivistyksen mukana on sitä tätä pahaakin tullut, joka on luonnon tilassa outoa. Niinpä karkeat luonnonihmiset ovat terveempiä kuin hienostuneet, velttomaiset kulttuuri-ihmiset. Tätä opettaa Pandoran-myytti, joka on edellisen tarinan jatkoa. Kostoksi tulen ryöstöstä antoi Zevs Hefaistoksen leipoa savesta ihanan naisen, jonka nimi oli Pandora (kaikkien-lahjallinen), koska kaikki antoivat sille lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavaa puhelahjaa ja mikä mitäkin. Zevs antoi hänelle lippaan, joka kantensa alla kätki kaikkia tauteja ja tuhoja, ja lähetti hänet Promethevsin typerän veljen Epimethevsin ("perästäpäin ajattelevan") luo. Kun tämä uteliasna aukaisi kannen, lentää sujahti sieltä tautien parvi ulos kiusaksemme. Ainoastaan toivo jäi lippaan pohjalle, kun Epimethevs riensi lyömään kannen kiinni![16]
Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolema tuli mailmaan, sittekun ihminen pyrki mahdottomiin ja sillä solvaisi taivaan pyhyyttä. Rikoksestaan joutui hän kärsimään tuskia, joista vasta voiton sankari, rohjeten ryhtyä taistoon tuonta vastaan, vapahti hänet sovittavalla kuolemalla. Tässä syvämielisessä tarussa helähtelee ääniä, joista pyhä raamattu puhuu paremmin ja selvemmin.
Toiseen tapaan käsittelee ihmisen alkuhistoriaa neljän aikakauden taru.[17] Ensinnä oli kultakausi, jolloin ihmiset huolta, kipua ja tuskaa tuntematta elivät onnellisina. Maa elätti heitä hedelmillään ilman työtä. Sulo-unessa uinahti ihminen täältä toiseen elämään ja muuttui ihmisten suojelushengeksi (enkeliksi — sanoisit). Huonompi oli jo hopeakausi: ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä jumalanhalveksijoita. Vielä alemmas vaipui vaskikausi: hurjat ja väkivaltaiset ihmiset tappelivat alati, kunnes hävisivät sukupuuttoon. Mutta rautakauden ihmissuku on jo niin langennut, ettei alemmas voi langeta: ei ole sitä kurjuutta ja pahetta jota se ei harjottaisi.