Jos ma laululle rupean,
Wirren töille työntelemme,
Laulan pihlajat pihalle,
Tammen keskitanhualle,
Tammelle tasaiset oksat,
Joka oksalle omenan,
Omenalle kultapyörän,
Kultapyörälle käkösen;
Kun käki kukahtelevi,
Kulta suusta kuohahtavi,
Kultaisehen kuppisehen,
Ilman maahan vierimättä,
Rikoille ripoamatta.
Siitä tammen taittelemme,
Pihlajat pirottelemme;
Tyvet teemme tynnyriksi,
Latvat laivan mastiloiksi,
Kesken kestipöytäsiksi,
Pikariksi pienet oksat.
Kanteletar I 10.
Eikä laulun aiheet kesken lopu:
Kyll' on maata kyntäjällä,
Ahoja ajelialla
Wettä viljoin soutajalla,
Wiel' on virttä laulajalla,
Runoja rupeajalla.
Ei sanat sanoihin puutu,
Wirret veisaten vähene.
Ennen metsä puita puuttui,
Metsä puita, maa kiviä,
Ennenkuin runo sanoja.
Sanasta sana tulevi,
Kypenestä maa kytevi,
Laulu päästä laajenevi,
Wirsi veisaten venyvi.
Sinne laulaja menevi,
Kunne virsi viittoavi.
Tuhma lauluhun latovi,
Mitä sylki suuhun tuopi.
Wiisas virren veisoapi,
Sanat saapi paikallehen,
Luottehet lomia myöten.
Suu se syytävi sanoja,
Kieli luopi luottehia,
Niinkuin ratsu jalkojansa.
Wiisas virren veisoapi,
Ajallaan lopettelevi;
Eipä koski kielaskana
Laske vettänsä loputen,
Eikä laulaja hyväinen
Laula tyynni taitoansa.
I 9.
Usein on laulu syntynyt surun aiheesta —
Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu,
Koppa päivistä kovista,
Emäpuu ikipoloista,
Kielet kiusoista kerätty,
I 1.
mutta laulustapa murheellinen rinta saakin huojennusta. Niinpä laulaa surullinen, jos iloinenkin, vaikka ero on tosin heidän laulullaan. Ei suruisen laulu liukkaasti suju:
Kieleni minun kipeä,
Säveleeni sangen sairas,
Jotk' ennen jokena juoksi,
Myötävirtana vilisi.
Niin mun ennen ääni juoksi,
Kuin lyly lumella juoksee,
Wenonen jokivesillä.
Nyt on ääneni poloisen
On kuin karhi kaskimailla,
Hangella havupetäjä,
Wene kuivilla kivillä,
Reki rannan hiekkasilla.