I 6.
Tulimme jo kosketelleeksi kansanlaulumme valtavinta säveltä, surua, joka on ikäänkuin kanteleemme pohjasointina. Puhumme siitä samassa enemmän, sillä sururunon suonta myöten pääsemme pian perille koko kansanlaulumme lammelle. Näin käymme siis suoraan aineeseemme käsiksi tältä puolen, joka on niin tärkeä suomalaisessa kansanrunoudessa. Suru on ehkä useimpien runojen lähteenä ja aiheena. Surullista mielialaa, eri surun syistä huolimattakaan, joita saattaa olla moninaisia, kuvaillaan usein. Tämä on surun olento ja näin se vaikuttaa mieleen: Jos "mieli miekkosien ja autuaallisten ajatus" on kuin "keväinen päivännousu, aamun armas aurinkoinen", niin "poloisten mieli" on
Kuin syksyinen yö pimeä.
Talvinen on päivä musta;
Minun on mustempi sitäi,
Synkiämpi syksyn-yötä.
Suot sulavi, maa valuvi,
Lätäkötki lämpiävi;
Ei sula sydän suruinen,
Ei valu vajainen rinta.
Minkä päivänen yleni,
Sen mun mieleni aleni;
Minkä päivä lämpimämpi,
Sen mun mieleni vilumpi.
I 60.
Suru painaa leimansa ihmisen olentoon ja muotoon, sillä on selvät tunnusmerkkinsä:
Kukistansa tuomi tuttu,
Astunnastansa anoppi,
Nato tyhjän nauramasta.
Tuost' on tuttu huolellinen:
Huokaellen huoles käypi,
Laulellen halunalainen.
Uni ei tule usein
Huolellisen huonehesen,
Haastata ei huolellista,
Haukota halunalaista.
I 84.
Mie oon hoikka huoliani;
Mie oon kaita kaihojani,
Mie oon musta mureitani;
Huoli hoikaksi vetävi,
Kaiho muita kaiemmaksi,
Mure muita mustemmaksi.