Mikä sorti äänen suuren,
Jok' ennen jokena juoksi,
Wesivirtana vilasi?
Suru sorti äänen suuren
Äänen armahan alenti.
I 57.
Edelleen tunnusmerkkejä:
Miks' on minulla ääni vieno,
Ääni vieno ja matala? —
Kun olen kylmällä kyhätty,
Syänkuilla synnytetty.
Miks' on silmäni kipiät,
Näkimeni näin täperät? —
Kun itken joka ikävän,
Joka huolen huokaelen…
Miks' olen hoikka, huolellinen?
Kun nous' suolle suuri honka,
Joss' oli huolilla pesänsä,
Siit' on mulle tuutu tehty.
Miks' on mulla muoto musta,
Muoto musta, kaiat kasvot? —
Kun synnyin sysituvassa,
Join paljo joista vettä,
Söin suolta sammalia,
Enk' ole sitte siivon syönyt,
Kuin emosen syöttäessä.
I 24.
Tässä olisi siis surun ja onnettomuuden syvempi syy ja selitys: ihminen on jo syntymästä asti säädetty onnettomuuteen, hän ei itse ole syypää kohtaloihinsa. Siinä ilmenee selvästi fatalismia eli kohtalon uskoa, jälkiä esi-isäimme pakanallisuudesta.
Hiukan pilaten puhuu toinen kovasta onnestaan ja sen ilkitöistä, joita hänen täytyi syyttänsä kärsiä, sillä kukas kohtalonsa välttää! —
Osallisten onni valvoi,
Minun malkion makasi.
Tuuvitti emo minua
Orrella osattomalla,
Kätkyessä vaivaisessa. —
Yks' oli lehmä maammollani,
Sen häjy häräksi muutti,
Piru pitkäpiimäiseksi.
Härän söi susi kesällä,
Minä maiotta makasin,
Kesän voitta kellittelin
Talvilampahan takuissa,
Mustan uuhen untuvissa.
I 29.
Tuon kovan onnensa kanssa sit' on pahemmassa kuin pulassa. Kunpa saisi ilkiöstä eron edes jollakin kaupalla!