Semmoisella remulla tanssi tuli meille!
* * * * *
Kirjavaa vilinää, iloa, surua, taistelua, puuhaa on siis elämä, monellaista sen varrella etehen ehtii. Waikea on aina osata oikeaa väylää salakarien välitse: harva pääsee onnella perille, niin ettei joskus kumminkin alus kiveen karahtaisi ja alkaisi vuotaa. Meneepä valitettavasti moni upoksiinkin, uupuen puolitiessä. Wiisautta ja älyä sitä tarvitaan osatakseen oikein elää, tuhma ei tule toimeen ollenkana. Ja kuka on tuhma?
Tuosta tunnen tuhman miehen,
Arvoan uron typerän:
Wiikon istui vyö sylissä,
Kauan housut kainalossa,
Wiikon virsua tekevi,
Kauan tuohta katselevi — —
Tuosta tunnen tuhman naisen,
Tahi tyttären typerän:
Tulen tuhkahan puhuvi,
Lietehen lehettelevi,
Nousevi tuvalle tupru,
Paha katku kartanolle.
I 83.
Waan eipä äly ja toimikaan aina auta, kun monet olot täällä mailmassa ovat niin nurjanpuoliset, perityt ennakkoluulot vallitsevat ihmisten kesken, estäen heitä totuutta näkemästä ja oloja sen mukaan järjestämästä. Onnen antimet ja elon edut on epätasaisesti jaettu ihmisten kesken; tyhjänpäiväinen, itsekäs ylvästelijä, jolla on maallista mahtia, riistaa ja tavaraa, joka osaa loistollaan lumota ihmisten silmiä, nauttii arvoa ja elää mukavasti täällä; mutta usein tosi kuntoa ei huomatakaan, se kun ei kopeile suurin sanoin, vaan nöyränä väistyy syrjään. Ja vaikka kaikkien ihmisten pitäisi olla yhdenvertaisia, niin eipä käytännössä heitä saman kaavan mukaan arvostella, oikeutta ei tasan jaeta. Jos köyhä raukka hairahtuu, vaikka vähänkin, kyllä siitä melua nostetaan ja häntä hosutaan, mutta ylhäisen usein pahempiakin syntejä ei uskalleta moittia. Hän laatii lain itselleen oman etunsa mukaan. "Pikku varkaat hirtetään, isot pääsevät". Tämmöisiä oloja kuvaa eräs eläinsatu varsin sattuvasti:
Lintujen keräjät.
Köyhä mies ketoa kynti,
Kylvi kymmenen jyveä.
Siihen lintuja sikesi,
Kasvoi paljo peipposia;
Hakahti harakat siinä,
Sekä närhit näppäsivät,
Kävi sirkut sissimässä,
Warpuset varastamassa.
Pajulintu palkulainen,
Äkättihin, keksittihin
Wievän viimeistä jyveä,
Reunimmaista reutoavan.
Nuorittihin, käärittihin,
Pieksettihin, pyntättihin,
Lyötihin, lytistettihin,
Jaloin päällä pyörittihin,
Wesi silmästä sirusi,
Weri vaivaisen nokasta,
Keräjihin käytettihin,
Laitettihin lain etehen.
Kurki lintujen kuningas
Itse istui tuomariksi,
Laklat lautamiehiksi,
Walamiehiksi varikset.
Kurki huuti kulkustansa:
"Ootko ottanut jyviä
Köyhän miehen kynnökseltä?"
Pajulintu palkulainen
Siihen vastaten sanovi:
"Söin minä jyveä kaksi,
Kovin äijä kun on kolme".
Kurki kulkkunsa kurotti
Yli pöyän lausumahan:
"Kosk' oot ottanut jyviä,
Käynyt kurja sissimässä,
Köyhän miehen kynnöksellä,
Kynnöksellä, kylvöksellä;
Niin ei saa sääliä varasta —
Tahi korvat karsitahan,
Tahi kaula katkotahan,
Pää poikki järitetähän".
Pääskyläinen, pieni lintu,
Se lausui laen rajasta:
"Warastat sinäkin kurki,
Otat otria oloksi,
Rukeita mielin määrin,
Kannat kaurankin jyviä".
Kurki laski suuren kulkun,
Parkasi pahan sävelen
Pääskyselle pienimmälle:
"Oonko mie varastanunna
Köyhän miehen kylvöksestä?
Taian mie ilmanki eleä
Köyhän miehen kylvöksettä;
Lennän synkkähän salohon,
Siellä riivin rikkahia,
Katkon kaurahalmehia,
Tahi syön marjoja metsästä,
Kaivan suolta karpaloita".
Lausui pääsky pieni lintu:
"Waan minäpäs en varasta;
Olen ihmisten ilona,
Riemu kaiken ristikansan,
Saattelen suven sanoman,
Laitan päivän lämpimämmän".
I 91.
Siis: rakkaus, joka itseään muistamatta toimii toisten iloksi, se luo elämää, onnea, suvea ja lämpöä. Kunpa rakkauden henki pääsisikin voitolle, kylmä itsekkäisyys pakenisi, silloin oltaisiin onnelliset. Mutta se on mahdotonta, niin kauan kun synnin kirous painaa ihmistä ja luomakuntaa. Niin ollen, kun pahasta ei koskaan täydelleen päästä, on se tehtävä mikäli suinki siedettäväksi. Kuultakoon Jumalan ääntä omassa rinnassamme, noudatettakoon omaatuntoa ja järjen valoa. Eri elämänkohtiin sopivia hyviä neuvoja lausuu eräs runo Wäinämöisen, viisaan laulajan, sanoilla, m.m. näin: