Sen sanottuaan Matti mennä luikahti pois.
Isäntä jäi ihmettelemään, eikä voinut olla Matin kuminallista vastausta emännälleen kertomatta — siinä samalla sen sattuivat tyttäretkin kuulemaan, jotka puolestaan pitivät huolta, että asia koko kyläkunnalle levisi.
— Katsohan vaan, eipä heistä yhtä tulekaan, kuului silloin pilkallisia huudahtuksia kaikkialta.
Mutta kun kyläkuntalaiset ilkkuen puhelivat, tunsi Marketta sydämensä verta vuotavan. Hän kyllä koetti tehdä parastaan ollakseen iloinen ja siten näyttääkseen maailmalle, että ihmiset haastelevat turhia, mutta ei se tahtonut oikein onnistua — surun voima oli suurempi. Tuontuostakin hän itkeä tihautti, eikä kankaan kutominenkaan tahtonut luistaa. Vihdoin hän päätti panna kaiken viisautensa liikkeelle ja viedä Matin vihille — millä keinolla tahansa.
Eräänä iltahämäränä hän meni taloon. Aivan kuin sallimus olisi asettanut, tapasi hän Matin kartanolla jotain puuhailemassa.
— Tulehan vähän puheilleni, sanoi Marketta, mennen edeltä saunaan, jonka uuni oli riittymäisillään, niin ettei savu enää ollut häiritsemässä.
Matti jäi hetkiseksi seisomaan.
— No, eihän tuo purematta nielase, sanoi hän sitten yksinään ja lähti astua jörppimään Marketan perästä saunaan.
Siellä oli Marketta istumassa penkillä, nypistellen hyppysillään esiliinansa nurkkaa. Matti istahti portaille ja alkoi vedellä pieksujensa varsia. Kumpikaan ei puhunut halaistua sanaa.
Kun oli kotvan aikaa sillä tavoin istua nokotettu, katkaisi Marketta äänettömyyden kaulan.