Varhain seuraavana aamuna tuli isäntä keitostaan katsomaan ja oli hirmuisesti säikähtyvinään, kun huomasi, ett'ei padassa ollut muuta, kuin rippeitä jäljellä, vaikka sen jotenkin täyteläisenä oli eilisiltana lieteen nostanut.
— Voi taivaan tuohipää! huudahti hän. Kuka onneton on käynyt tästä padasta keitosta ottamassa? Hän on auttamattomasti kuoleman oma… voi, voi!…
— Mitä siinä isännän padassa sitten on ollut?… En minä ole edes tietänyt siellä pataa olevankaan, puheli eräs oljilla istuva puolialaston vanha mustalaisakka.
— Siinä oli — vastasi isäntä hätäisesti — kaksi koiranraatoa, joista aikomukseni oli keittää lääkettä hevosten jalkapatteja varten. Tosin ei koiranliha mitään vaarallista olisi, mutta nämä koirat olivat itsestään kuolleita, jota paitse sekaan oli pantu vaarallisia aineita. Kunpa nyt edes kissat olisivat keitoksen syöneet, niin niistä ei olisi vahinkoa… Mutta jos ihminen on sitä vaikka vähänkin poskeensa pistänyt, ei auta muu, kuin nahkansa joutuu kepille… voi kuitenkin, voi, voi!
Tuskin isäntä oli ensimmäiset sanansa saanut lausutuksi, kuin lattialla nousi tavaton elämä: mustalainen toisensa jälkeen pompahti ylös, ikäänkuin sähkö-iskun olisivat saaneet. Mikä heistä siunasi, mikä kirosi, mikä sylkäsi ja mikä yökkäsi. Näytti siltä, kuin kilpapukeutuminen olisi ollut kysymyksessä — semmoisella tulisella kiireellä sukivat sekä vanhat että nuoret vaatteita ylleen. Ainoastaan jotkut kerkesivät sanoa "vähän lientä maistaneensa" tahi "pienen lihasirun ottaneensa." Ja kun hevoset saatiin valjaisiin, lapset ja siat — muutama sika taisi unohtuakin — ajopeleihin nostetuksi, lähdettiin painamaan Taikuri-Matin mökkiä kohti. Tämä ovela poppamies, joka oli yhtä viisas kuin vanhakin, arvasi heti asian oikean laidan, mutta siitä huolimatta käytti mustalaisten hätäytynyttä tilaa hyväkseen, antaen heille monenmoisia sopotuksiaan ja ottaen heiltä palkakseen viinaa ja rahaa niin paljon, kuin kykenivät antamaan. Mielellään mustalaiset antoivatkin, kun Matti vakuutti heidät aivan varmasta kuolemasta pelastavansa ja pelastaneensa…
Mustalaisten äkkipikainen lähtörymäkkä sai Vesamäen koko perheen ihmettelemään ja kun isäntä naurusuuna tupaan tuli, lenteli joka haaralta hänelle tämmöisiä kysymyksiä:
— Mikäs niiden sappeen nyt sattui, kun lähtivät kuin ampiaispesältä?
— Taisivat meidän talosta — sanoi isäntä — lähteä laitimaisen kerran, niin siksi kai semmoisella jyryllä ja pauhulla menivät. Kauan aikaa olen miettinytkin keinoa, jonka avulla mokomista mankujista pääsisi erilleen ja juuri heidän tulonsa edellä satuin sen hoksaamaankin. Vaimoni kanssa päätimme heille olla ystävällisiä ja vierasvaraisia, saadaksemme heidät tarpeeksi tunkeileviksi. Kun tietää, ett'eivät mustalaiset malta olla näykkimättä mitään, johon vaan käsiksi pääsevät, saattoi pitää varmana, että he minunkin syöttiini tarttuvat. Minä, näet, pistin eilisiltana pari jänistä kiehumaan pataan, jonka jätin lieteen yöksi. Tänä aamuna varhain mentyäni keitostani katsomaan ja huomattuani sen melkein lopuilleen syödyksi, olin hirmuisesti säikähtävinäni, ilmoittaen siinä olleen kaksi itsekuolleen koiranraatoa sekä muita hengenvaarallisia aineita, joista oli aikomus tehdä hevospattien voidetta. Ja muuta ei tarvittu! Tuskin venäläiset ovat Viipurin pamauksesta sukkelammin lähteneet, kuin mustalaiset nyt sukeusivat taipaleelle. Ken ennätti, se pukeutui, mutta useimmat näkyivät ryysyjään kainaloonsa keräävän ja puoli-alastomina painoivat tielle. Kunpa vaan eivät enää koskaan takaisin palajaisi!
— Eivät he palajakaan, kuului usealta taholta, ikäänkuin samasta suusta. Mitä iloisin mieliala pääsi valloilleen, jota kesti vielä aamiaispöydässäkin, koko perheen syödessä maitolämmitystä "mustalaisten läksiäisiksi."
Mutta nämä läksiäispidot tulivat tavallaan liian aikaiseen vietetyiksi, sillä vielä samalla viikolla pomahti Vesamäen pihaan liuta mustalaisia, jotka kaikesta päättäen näyttivät yöpyvän. He olivat vieraista pitäjistä ja kuljeksivat "heimoaan etsimässä." Kun isäntä ei ollut kotosalla, ryhtyi eräs renki, joka oli koirankujeistaan koko paikkakunnalla tunnettu, mustalaisten vastaanottajaksi. Hän tarjosi miehille tupakkaa, jopa muutamien antoi sitä kukkaroonsakin pistää, ja naisille kantoi piimää juotavaksi. Sitten osoitti tuvan seinukselle vietyyn tyhjään sänkyyn ja alkoi kertoa, että tänä aamuna tässä kuoli Jussi-niminen elättimies, jonka sänky on nyt tuolla seinuksella.