Mustalaiset rupesivat pelästyneinä toisiinsa vilkumaan, sillä he, kuten tiedetään, pelkäävät kauheasti kuolleita. Mutta renki jatkoi puheluaan hyvin rauhallisesti:
— Se Jussi-vainaja oli ilkeäluontoinen mies ja sen vuoksi ei kukaan tahdo hänen ruumistaan pestä. Eivätköhän vieraat ottaisi sitä vaivaa nähdäkseen, että puhdistaisitte ruumiin, joka on tuolla pihanperä-aitassa? Kyllä siitä vaivasta palkka maksetaan ja johan minä teille annoin Jussi-vainajan piimää ja tupakkia, niin että…
Sen enempää ei rengin puhetta voinut kuulla, sillä miesmustalaiset alkoivat nakella piippujaan ja tupakkakukkaroitaan palavaan uuniin ja naiset rupesivat syljeksimään ja kakastelemaan. Karkeat kiroukset ja kostohuudahtukset olivat hyvästeinä, kun mustalaiset kilvassa ryntäsivät tuvasta ulos ja taaksensa katsomatta hurjaa vauhtia talosta poistuivat.
Eikä sen erän perästä ole mustalaisia Vesamäellä nähty, ja sen johdosta on syntynyt sananparsi, että "Vesamäki on takahangassa mustalaisille."
KUN LUKKARI LASSI KIVIPURO TAIVAASEN MATKUSTI.
Eräässä seurassa kun kaikenmoisia ihmeellisyyksiä kertoiltiin, jutteli lukkari Lassi Kivipuro seuraavan kumman:
— Minun pitkän elämäni merkillisin ihme on se, kun kerran matkustin taivaasen. Tämä tapahtui siihen aikaan tahi vähän sen jälkeen, kuin apulaisen saatuani jouduin kaikista virkatoimistani vapaaksi. Olin aina mielessäni kuvitellut, että mahtaa elämä vapaudessa onnellista olla, mutta jo heti ensi alussa virattomuuden ja joutilaisuuden tunne oli ikäänkuin huolena painostamassa. Siinä miettiessäni, mitä aikani kuluksi olisi ryhdyttävä tekemään, saapui tyttäreltäni ja vävyltäni Helsingistä kirje, jossa vaimoani Susannaa ja minua — eikähän meidän perheen jäseniä muita enää kotosalla ollutkaan — mitä ystävällisimmin pyydettiin tulemaan heidän luokseen ja luvattiin meitä niin rakkaasti ja hellästi vaalia, että aivan varmaan viihdymme. Lisäsyöttinä kirjeessä oli vielä terveisiä heidän lapsiltaan, jotka kuuluivat iso-äitiä ja iso-isää kovasti ikävöivän. Kutsu luonnollisesti oli houkutteleva, erittäinkin minulle, mutta Susanna ei omasta puolestaan ollut halukas lähtemään. Hän, näet, entisten käyntiensä johdosta tiesi, että vävyni asunto on suuren kivimuurin neljännessä huonekerrassa, johon kapuaminen hänelle vanhalle ja kipeäjalkaiselle ihmiselle on niin tavaton rasitus, että hän kernaammin, vaikka ikävältä tuntuukin, pysyy kotona ja odottaa, kunnes vävy muuttaa lähemmä maata asumaan. Minua hän ei kuitenkaan tahtonut estellä, vaan päinvastoin kehottamalla kehotti lähtemään, ja kun uskollinen palvelijattaremmekin, vanha Maijaleena, oli samaa mieltä, niin minä lähdin, jättäen kodin Herran halttuun.
Ei ollut tyttäreni ja vävyni kutsukirjettään hampaittensa ulkopuolelta kirjoittaneet — sen jo vastaanotosta huomasin. Ja kun Susanna oli kotiin jäänyt, näyttiin peljättävän, että minä rupean ikävöimään, jonka vuoksi minua melkeinpä liiaksikin koeteltiin viihdyttää. Minua vietiin tuttaviin ja tuotiin niitä minua tervehtimään, kuljetettiin kaupungilla milloin mitäkin katsomassa, jopa kirveskin ostettiin, jos tahtoisin käydä puita pilkomassa, kuten kotoisissa oloissa tapasin tehdä, ja sanalla sanoen pidettiin niin hyvänä, että mielessäni alkoi kyteä ajatus Helsinkiin muuttamisesta…
Eräänä iltana olimme soitantoa kuulemassa perin hauskan tuttavaperheen seurassa ja söimme samalla matkalla herkullisen illallisen. Myöhällä palattuamme olin niin läpeensä väsynyt, että oikopäätä rupesin makaamaan vävyni työhuoneesen, johon minulle oli sija laitettu kääntösohvaan. Tuskin lienen itseäni kunnollisesti peitellä ennättänyt, kun jo raskaasti nukuin. — — —
* * * * *