Totisesti minä olen kuollut — siitä ajatuksesta en päässyt irtautumaan, vaikka kuinka koetin. Olin kuiskinut Susannan nimeä — vastausta saamatta, olin häntä viereltäni etsinyt — kuitenkaan löytämättä. Koplin vuodettani: siinä ei ollut toista laitaa ollenkaan ja toinen oli semmoinen kummallisen pehmonen, että pelolla vedin käteni takaisin. Alusena ei ollut olkimatrassi, vaan mikä hupponen lienee ollutkaan ja kun nahkasiani haperoin, tunsin kohisevan täkin peitteenäni olevan. Mahdanko uneksua? kysäsin itseltäni. Vastauksen saadakseni nipistelin poskiani ja jalkojani sekä tukistinkin itseäni… kaikki tuo teki kipeätä: minä en siis uneksunut… Nousin istualleni ja huomasin jonkinmoista valoa kuumottavan, ikäänkuin akkunasta. Kun jalkani sijani reunalta alaspäin laskin, tunsin niitten vahvaan pohjaan koskettavan. Minä ojennausin seisomaan ja hiljalleen läksin hiipimään kuumottavaa valopaikkaa kohti. Ja yht'äkkiä näin edessäni paljon valoja sekä ylhäältä että alhaalta tuikkivia… Ne varmaankin ovat tähtiä ja minä itse kuljen korkealla ilman läpi taivaasen, vaikka en kulkemista huomaa… Minä olen siis kuollut, kuollut tuskatta ja olen jo arkkuni ja hautani jättänyt. Minkälainen lienee kuolemani ollut ja minkälainen on haudantakainen elämäni oleva? Tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani… Lohdutin itseäni ja muistelin, että melkein koko ikäni olen kirkkoa palvellut, joten en voi pahaa palkkaa saada… Ja kun kuluneesta elämästäni jouduin itse tiliä tekemään, löysin vaan pelkkiä ansiopuolia, päästen yhä suurempaan vakaumukseen siitä, että ijankaikkiseen autuuteen matkani lopulta päättyy… Mutta kuinkahan Susanna on surussa ja kuinka? Vaan miksi ajattelen maallisia — ei, poistukoot ne kaikki mielestäni! Minä panin käteni ristiin ruvetakseni hartaasti rukoilemaan — ja silloin jysähtää päähäni se huomio, että minähän olen vävyni luona Helsingissä, jonka vuoksi en löytänyt Susannaa, enkä makuusijaani tuntenut sekä että nuo valot, joita olin tähdiksi kuvitellut, olivat valoja suuren kivitalon eri kerrosten akkunoista. Vähitellen tämä huomioni osottautui täydellinen totuus olevansa. En tiedä, lieneekö se jonkunmoista pelkoa ollut vai viluko sen vaikutti, vaan puistatuksia tunsin ruumiissani, jonka vuoksi lähdin hiipimään makuusijaani kohti, lämpimään peitteesen päästäkseni.

Vaan jos äsken olin sotkeuksissa, niin nyt minä vallan sekaisin menin — en löytänyt ääriä, enkä vieriä, kuten sanotaan. Ja mihin ihmeelle se valopaikka lienee hävinnyt, koska ei miltään taholta kuumottanut, vaikka tarkastelin? Kuljin ja kuljin, haparoiden käsilläni. Vihdoin käteni koskettivat johonkin, minä varasin voimakkaasti — ja silloin kuului niin hirveä älähdys, kuin kuolevan parahdus olisi korviini sattunut… Minä putosin istualleni ja rupesin täyttä kurkkua huutamaan… Kohta sen jälkeen näin kirkasta valoa, jostain raosta pilkistävän, rako laajeni varovaisesti, ikäänkuin pelonalaisesti olisi ovea avattu… ja pitkä, valkeaan vaippaan puettu olento, sädekehä kädessään, seisoi valon keskessä… Minua huimasi, koetin jotain sanoa, mutta ääni tukehtui kurkkuuni… Tunsin, ett'en kykene istumaan… Suurella ponnistuksella sain käteni ristiin ja hervottomana istuiltani horjahtaessani luulen lausuneeni: Herra, lopeta palvelijasi kärsimykset ja ota hänet luoksesi…

Kun jälleen tulin tajuihini, olivat tyttäreni, vävyni ja heidän kaksi palvelijatartaan ympärilläni, valellen raitista vettä päähäni ja kasvoilleni. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin täydellisesti selvenin, jos kohta vapisinkin kuin haavanlehti. Minulle tuotiin lapsia varten lämmitettyä maitoa juodakseni, annettiinpa jotain lääkettäkin ja sitten johdettiin vävyni työhuoneesen, jossa makuusijani oli. Kun sitten joukolla ryhdyttiin tutkimaan minun seikkailuani, huomattiin, että ensimmäisen sotkeukseni aikana olin ollut katsomassa vävyni työhuoneen akkunasta, jonka rullakartiini oli ollut puoleksi ylhäällä, ja näin toisista akkunoista valoja, joita alussa tähdiksi luulottelin. Lähdettyäni makuusijalleni pyrkimään, jouduinkin avonaisen oven kautta saliin, joka oli hyvin kookas huone, ja jonka rullakartiinit olivat alhaalla, niin että se oli täydellisesti pimeä. Tuo hirmuinen älähdys, jonka vaikutuksesta putosin istualleni, tuli taasen siitä, että käteni osuivat painamaan avonaisen pianon koskettimia. Minun huudostani herännyt vävyni lähti yöpaidassaan ja yölamppu kädessään tarkastamaan huudon syytä ja luonnollisesti varovaisesti avasi ovea, kun ei tietänyt, kuka salissa huutaa ja mitä varten. Entisen pelkoni ja säikähdykseni valtaamana luulin minä hänessä näkeväni yliluonnollisen olennon…

Tapaus oli siksi merkillinen, ett'ei loppu-yönä tahtonut uni tulla silmiäni ummistamaan. Jos olisin ollut taika-uskoinen, olisin voinut ruveta luulottelemaan sitä kuolemani enteeksi. Mutta tottapa se ei sitä merkinnyt, koska vieläkin elän. Yksi vaikutus tällä tapauksella oli — minä, näet, sain koti-ikävän ja jo seuraavana päivänä, pyynnöistä ja estelyistä huolimatta, istahdin junaan kotiin matkustaakseni. Ja suoraan sanoen, en ole tuntenut yhtään halua muuttaa asumaan Helsinkiin, jossa Susannan kanssa emme aijo käymäänkään mennä, ennenkuin vävymme muuttaa lähemmä maata…

VALTUUSMIEHEN HUONO MENESTYS.

Yleisesti aina sanotaan, että kilpailu ja tiedonhalu ovat edistyksen äiti. Mutta tällöin unohdetaan — kunnianhimo, jolla silläkin on suuri ansio kaiken inhimillisen kehityksen voittokulussa. Tarkastellessa ihmiselämän monipuolista temmellystä, ei voi olla taipumatta siihen uskoon, että monellekin henkilölle, joka maineenkukkulalle on pyrkinyt, on juuri kunnianhimo tärkeänä tekijänä tämän päämäärän saavuttamisessa ollut. Niinpä ei esim. maalarimestari Immanuel Vehreisestä olisi koskaan tullut valtuusmiestä, ell'ei hänen synnynnäinen kunnianhimonsa olisi kiihottanut tätä luottamustointa tavottelemaan. Kun synnynnäinen kunnianhimo tuli mainituksi, tapahtui se siitä syystä, että hän jo lapsuuden kisoissa tahtoi paitaressuna pahaisna olla voittajana, yksinpä juoksussakin, vaikka hänen länkimäisiksi vääristyneet säärensä tuottivat juoksu-urheilussa suurta vaikeutta ja antoivat irvihampaille aihetta hänen juoksemistaan längestämiseksi kutsua. Mutta poikaviikarien ja tyttötynkäin irvuilemisista välittämättä ja sääriensä länkimäisyydestä huolimatta, ponnisti hän yli voimiensakin, päästäksensä ensimmäisenä perille ja milloin ei onnistunut, silloin itki — itki todistukseksi siitä, että jo lapsuudessa, siis aivan synnynnäisenä, oli hänessä kunnianhimoa oikein aimo annos. Tultuaan sitten maalarinoppiin, oli kunnianhimo hyvänä kiihottajana ahkeruuteen, jonka palkkioksi aikanaan kiittävillä arvosanoilla varustettu kisällikirja tuli.

Monen muun sällin tavalla ei Immanuel Vehreinen lähtenyt maailmoita miilustelemaan, vaan tahtoi saada jalkansa oman pöydän alle ja hommasi maalarinliikkeen itselleen. Ja nyt hän oli mestari! Mitä unelmia lienee mielessä liikkunut, niitä ei kukaan tunne, sen verran kuitenkin saattaa mainita, että harrastuksien päämääränä näytti olleen tehdä liikkeestä ensimmäisen luokan liike. Sitä mukaa kuin tämä harrastus onnistui, sitä mukaa työtä lisääntyi — ja varallisuutta myöskin. Samassa tasassa hän itsekin paisui, ell'ei tämä hieman suuremmassakin suhteessa tapahtunut. Vähitellen työhommat siirtyivät erityisen työnjohtajan käsiin, jos kohta mestari kävelymatkoillaan käväsi noin vaan sivumennen tarkastelemassa. Mutta missä jokin huomattavampi tehtävä tai luottamustoimi oli kysymyksessä, siinä hän oli "vapaaehtoisena tarjokkaana", kuten pilkallisesti ruvettiin sanomaan. Kun kaupungin vakinainen ja vapaaehtoinen palosammutuskunta ryhtyivät kilpailemaan etevämmyydestä, hääräsi maalarimestari Immanuel Vehreinen alussa kumpaisessakin puolueessa ja lopussa tuli — syrjään sysätyksi. Rukoushuonepuuhassa hän taasen oli mukana sekä suullaan että kukkarollaan, mutta kun tiedettiin, että hän herrain suosiota etsiessään kaupungin ravintolassa useasti oli kaikkia muita kuin hartaushetkiä viettämässä, katsottiin hänen uskonnolliset harrastuksensa niin kovin kevyisiksi, ett'ei edes hyvällä tahdolla voitu hänelle mitään sijaa yhdistyksen johtokunnassa luovuttaa. Moni muukin hänen kunnianhimoinen apajansa antoi samanlaisen vesiperän. Häntä luonnollisesti suututti ja juuri suuttumuksen kaihi lieneekin hänen henkiset näkimensä siinä määrässä sumentanut, ett'ei hän huomannut onnistumattomuuteensa olevan syynä liiaksi julkean tuppautumisensa sekä sinne tänne horjumisensa. Vuosien kuluessa karttunut varallisuutensa veti häntä herrojen ja rikkaitten piiriin, joissa häntä sitä mukaa suosittiin, kuin hän komeitten illallisten ja samppanjaputelien korkkien pomahtamisten avulla itselleen tilaa valloitti. Tosin hän useimmiten valloittamansa tilan menetti, kun ryhtyi pöyhkeilemään ja itseään kehumaan, mutta jonkunmoiset sillat kuitenkin siten saatiin pysytetyiksi, että ikäänkuin pilaa tehden hänet tuontuostakin valittiin jonkun komitean varajäseneksi tai muuhun vähäpätöiseen luottamustoimeen pantiin. Eikä hän itsekään ryhtynyt siltoja särkemään, sillä hänen toiveissaan kangasti jokaisen tappion perästä voitto. Mutta hänen vaimonsa, eli toisin sanoen rouva Lotta Vehreinen, läkkiseppä Hendrick Hullmer'in tytär, oli näissä asioissa aivan vastaisella kannalla, kuin hänen miehensä. Tarkkana kuin tervanahtari ja taloudellisesti toimeliaana, hän miehensä pyrinnöissä ei nähnyt muuta, kuin herrojen narrina olemista, ja naapurien kesken hyvin yleisesti tiedettiin kertoa, että maalarimestari Vehreinen ei kotioloissa kuullut korkkien pamahduksia, vaan tunsi läimäyksiä korvallisillaan, etenkin silloin, kuin oli luvannut rukoushuoneesen hartauskokoukseen mennä — ja kuitenkin oli luikkinut ravintolaan…

Vaan vaikka aviopuolisot olivatkin näin eri kannalla, olisi Lotta-rouva siitä huolimatta mielellään nähnyt miehensä pääsevän kaupungin luottamustoimiin, jos kohtakin hän herrojen narrina olemista vihasi — ja vuosien kuluessa sai hän miehensä uskomaan, että tyvestä on puuhun noustava, eikä latvasta. Kun valtuusmiesvaali — sen arvoisan neuvospöydän ääreen pääseminen oli monena vuotena maalarimestari Immanuel Vehreisen toiveitten ja unelmien keskustana ollut — jälleen oli ovella, päätti maalarimestari rouvansa neuvon ohjeekseen ottaa ja kääntyi syvien rivien keskuudesta itselleen kannatusta hankkimaan, lähtien liikkumaan teillä ja kujilla, kuten itse sanoi. Tavatessaan pienien talojen omistajia, alkoi hän keskustella.

— Katsokaas… — puheli hän —, jos valitsemme tuon rikkaan Rietu Lehtolan valtuuskuntaan, niin hän ryhtyy vaatimaan, että jokaisen on talonsa koristeltava samanlaisilla torneilla ja leikkauksilla, kuin omansakin on laittanut — ja kuka tässä sitten talollisena pysyy?

— No, jos hän niin aikoo tehdä, niin olkoon valtuustosta poissa, kuului päättävä vastaus useamman suusta.