— Tuota, vastasi Miekkala, osottaen jotain hammastaan.
Silloin kaivoi tohtori hammaspihdit käsille, eikä tarvittu muuta, kuin voimakas nykäisy, niin Miekkalan suusta oli hammas lattialla…
Kun Joonas Miekkala sitten meni alipäällystön kokoushuoneesen, josta pataljoonan päällikkö jo oli poistunut, lausui hän tovereilleen:
— Olin minä aikalailla tyhmä, kun sanoin hampaankolotuksen olevan, enkä päänkivistystä taudikseni ilmoittanut — eihän minulta kuitenkaan olisi päätä määrätty kiskottavaksi…
Kun toverit eivät mitään virkkaneet, voinee olettaa, että he vaitiololla tämän arvelun myönsivät todeksi.
RAKKAUS EI OLE POTAATTI!
— Tuossapa tuo onkin sija minulle, sanoi hän, kun oli saanut pari istujaa tungetuksi syrjään ja hervottomasti heittäytynyt junavaunun penkille.
Tällä tavoin istumasijansa vallannut mies oli näöltään 60-vuotias, musta päällystakki yllään, koivistolainen lammasnahkareuhka päässä, paksu villakaulahuivi kaulan ympäri käärittynä ja kalossit kenkien päällä. Silmät olivat eloisat, oikeinpa veitikkamaiset, ja kasvojen piirteet suhteelliset. Ulkomuodosta ja puvusta katsoen oli vaikea niin hänen yhteiskunnallisesta asemastaan kuin toimestaankaan mitään päättää.
— Peijakas, kun en kuitenkaan ostanut eväsputelia matkaani, jatkoi hän hetkisen kuluttua junan liikkeelle lähdettyä.
Mies oli jo siinä määrässä vetänyt huomiotani puoleensa, että halusin päästä puheisille. Hänen viimeistä lausettaan pidin soveliaana johtona keskusteluun ja sanoin siis: