— Vai sotakamreerin poika ja oikein aatelissukuinen…
— Niin olen. Vanhempani kuolivat minun lapsena ollessani ja orvoksi jääneenä jouduin setäni perheesen kasvatettavaksi. Hoitoa ei minulta tosin puuttunut, jos kohta se ei ollutkaan niin hellää, kuin omien vanhempain huostassa ollessa. Mutta kun sitten rupesin koulua käymään ja edistyin paremmin kuin setäni poika — minua kehuttiinkin erinomaisen teräväpäiseksi — niin silloin olut muutti makunsa: minua aljettiin ensin vieroa, sitten pahoin kohdella ja lopuksi lakkasi setäni minua kokonaan kouluuttamasta, lähettäen minut kultasepän oppiin Pietariin. Siellä en kuitenkaan monta vuotta ollut, sillä sain vastustamattoman halun päästä sotaväen soittokuntaan — ja menin myöskin.
— Siinä varmaankin teitte oikein, sillä…
— Päinvastoin. Olin liian nuori ja luonteeni liian taipuva — yksinpä pahuuteenkin. Ja uskokaa minua, että kyllä sotaväessä oli pahuutta sinä aikana, jolloin sotamiehen uskottiin saavan elää, niinkuin "viimeistä päivää". Vaikka toiselta puolelta saatoin kehittää vanhemmilta perimiäni musikaalisia taipumuksia, niin toiselta puolelta mennä huilasin turmeluksen laveata tietä alaspäin. Vaaraa en kuitenkaan toisten samankaltaisten parissa huomannut, ennenkuin jouduin muuttamaan synnyinseudulleni. Siellä kun pienissä oloissa aloin entistä elämätäni jatkaa, tulin kaikkien kauhuksi — ja silmäni avautuivat. Päätin tehdä parannuksen, mutta tahdonvoimani näytti tylsistyneen. Ja parantuminen olisi ollut tarpeen, sillä minulla oli mahdollisuutta päästä soittokunnan johtajaksi, entinen johtaja kun oli liian vanha, ja muitakin toimia olisi ollut saatavissa, jos vaan minussa olisi miestä ollut. Kiikkuessani kuin harakka tuulella seipäässä, tunsin povessani äänen, joka oli sanovinaan: mene naimiseen, niin sinusta tulee mies! Samassa aloin ajatella Katri Häyristä, joka oli puolittain kasvattityttärenä eräällä leskirouvalla. Katri olikin kelpo tyttö, punaposkinen ja sinisilmäinen, kuin vastamaalattu nukke. Minä rupesin hänen tuttavuuttaan etsimään ja pian olivat välimme sillä kannalla, että menimme kihloihin. Paitse sormusta, annoin hänelle kihloiksi rahaakin.
Aikaa kului jokunen kuukausi. Kevytmielisyys tahtoi minua edelleenkin nujertaa alleen, mutta samalla tunsin miehuuttakin saavani. Silloin eräänä iltana sattui tapaus, joka teki kokokäänteen elämässäni, muuttaen minut Kulkuri-Jussiksi. Olimme soittamasta palajamassa. Katua astuessamme, avautui neuvosmies Ellman'in akkuna ja tuo akkunassa oleva kunnon ukko pyysi meitä pysähtymään. Sitten hän kysäsi:
— Onkos teidän joukossanne eräs soittaja nimeltä von E:n?
— Kyllä minua siksi sanotaan.
— Olkaapa hyvä ja tulkaa tänne sisälle. Minulla olisi teille hieman haastamista.
Jätin torveni ja nuottini telineilleen toverieni haltuun ja menin neuvosmiehen luo. Hänkös vasta ystävällisesti otti minut vastaan, käski painamaan puuta ja tarjosi tupakkaa.
— Te siis aijotte, sanoi hän hetkisen yhtä ja toista puheltuamme, naida minun tyttäreni vai kuinka?